Professori & emeritusprofessori

Valtionvelkakirjoja

Natsi-Saksa #17 - Martin Bormann, 1900-1945

Valtakunnankanslian johtajana ja Hitlerin yksityissihteerinä toimi SS-yliryhmänjohtaja Martin Bormann.

SS-ryhmänjohtaja Walter Buch oli natsi-puolueen vaikutusvaltaisin tuomari ja Martin Bormannin appiukko. 2. syyskuuta 1929 Bormann meni naimisiin Buchin 19-vuotiaan tyttären Gerdan kanssa, joka tulisi synnyttämään Bormannille 10 lasta.

Valko-Venäjän miehityshallinnon SS-kenraali-komissaari, puolanjuutalainen Wilhelm Kube[1] ilmoitti 26. huhtikuuta 1936 nimettömässä kirjeessä, että Buchin vaimo, jonka tytär Gerda oli Bormannin vaimo, oli puolijuutalainen,

Sinä olet vanhin tuomari puolueessa, joka taistelee jokaista kunnollista juutalaista vastaan. Yhtenä meidän kaltaisena sinun ei pitäisi tehdä sellaista. Tiesitkö, että vaimollasi on juutalaista verta?[2] —Wilhelm Kube

Kirjeen julkaisun jälkeen Gestapo aloitti tutkinnan kirjeen alkuperästä ja sai selville, että kirjeen oli kirjoittanut Wilhelm Kube. Buch kosti asian riisumalla Kuben kaikista viroistaan. Hitlerin määräyksestä Kube kuitenkin palautettiin takaisin virkaan.

Vuonna 1991 Martin Bormannin lapsenlapsi muutti Israeliin, jossa on samat rotulait kuin natsi-Saksassa. Tämän seurauksena hänen oli Israelin kansalaisuuden saadakseen täytynyt todistaa olevansa juutalaista syntyperää.

Juutalaismielinen ranskalainen viikkolehti Le Nouvel Observateur kirjoitti painoksessaan 17.10.1991 toisesta natsipuolueen raskaansarjalaisesta Martin Bormannista, joka sodan aikaan toimi valtakunnankanslian vaikutusvaltaisena päällikkönä, että yksi hänen lapsenlapsista asuu Israelissa. On yleisessä tiedossa, että ainoastaan ihmiset, joilla on juutalaista verta suonissaan, annetaan lupa muuttaa sinne.[3] —Jos Rogiers

Martin Bormannin vanhin poika, katolisena pappina esiintynyt Adolf Bormann (1930-2013) sai etunimensä Adolf Hitlerin mukaan, joka oli hänen kummisetä. Adolf Bormann ilmoitti 21. syyskuuta 1958, että natsijohtaja Robert Ley (alkujaan Levy) oli täysjuutalainen.[4]

Vuonna 2011 Adolf Bormannin entinen oppilas ilmoitti Bormannin raiskanneen hänet toistuvasti 1960-luvulla hänen ollessa 12-vuotias. Oletetusti dementoitunut Bormann ei kyennyt kommentoimaan syytöksiä, joskin katolisen kirkon väärinkäytöksiä tutkinut komissio myönsi uhrille rahallisen korvauksen.[5]

________________________

[1] Wilhelm Kuben juutalaisesta syntyperästä ks. Dietrich Bronder, Bevor Hitler kam: Eine historische Studie, 2. erweiterte Auflage, Marva-Verlag, Genf, (1975), s. 211; Wilhelm Kubesta ks. French L. MacLean, The Cruel Hunters: SS-Sonderkommando Dirlewanger, Schiffer Pub., Ltd., Pennsylvania, (1998), s. 142-143.

[2] Ernst Klee, Willi Dressen ja Volker Riess (toim.), "The Good Old Days": The Holocaust as Seen by Its Perpetrators and Bystanders, Konecky & Konecky, Old Saybrook, CT, (1991), s. 297; Dietrich Orlow, The Nazi Party 1919-1945: A Complete History, Enigma Books, New York, (2010), s. 333; MacLean, s. 142; Joseph Howard Tyson, The Surreal Reich, iUniverse, Inc., Bloomington, (2010), s. 448.

[3] Jos Rogiers, The Bible, The Devil's Book: How the Doctrine of the Bible Brings Our World to Ruin, Lexington, KY, (2010), s. 40, v. 35. Le Nouvel Observateur, (17.10.1991), See Révision of 29/10/99.

[4] Ronald Smelser, Robert Ley: Hitler's Labor Front Leader, Berg Pub., Ltd., Oxford, (1988), s. 50-51, v. 42. [...] See also statement by Father Adolf Bormann (son of Martin) of September 25, 1958, asserting that [Robert] Ley was a "full jew": Institut für Zeitgeschichte, Munich; Aktennotiz Buchheim ZS/1701.

[5] Tony Patterson, Son of Hitler's deputy faces accusations of sexual assault, The Independent, (Tuesday 4 January 2011 01:00).

Natsi-Saksa #16 - Bernhard Rust, 1883-1945

Natsi-Saksan opetus-, tiede- ja kulttuuri-ministerinä toimi tohtori Bernhard Rust, joka oli aikaisemmin erotettu opettajan virastaan jäätyään kiinni suhteesta oppilaan kanssa.[1]

Natsiopetusministerinä Rust määräsi voimaan lainsäädännön, jonka mukaan oppilaiden ja opettajien tulisi tervehtiä toisiaan natsitervehdyksellä.

Myöhemmin Rust toimi kansallisen tutkimuskeskuksen johtajana, joka vastasi vankien käytöstä lääke-tieteellisissä kokeissa.

[Historioitsija Louis P.] Lochnerin mukaan Rust oli nuorena miehenä ollut vankina mielisairaalassa. [...] Armeijan tutkimus-keskuksen tohtori Georg Meyer väittää, että Rustin vaimo oli juutalainen.[2] —Bryan Mark Rigg

________________________

[1] During World War I he [Bernhard Rust] served as Lieutenant in the infantry, winning Iron Cross (First Class) and suffering a severe headwound which affected his mental stability. [...] In 1930 he was dismissed from his teaching post by the local republican authorities at Hanover - allegedly for interfering with a schoolgirl - but was nonetheless elected to the Reichstag as a Nazi deputy. [...] The mentally disturbed ex-schoolmaster, who presided over the spiritual shipwreck of German science and scholarship, himself committed suicide with the collapse of Nazi Germany in May 1945. —Robert Wistrich, Who's Who in Nazi Germany, Macmillan Pub. Co., Inc., New York, (1982), "Rust, Bernhard", s. 262-263; Indeed, it seemed not to be his political activities against the State, whose employee he was, that led to his dismissal, but rather his nervous disorder, which was causing violent attacks of complete insanity at Increasingly short periods. Dr. Rust was forced to take longer and longer holidays at sanatoriums, and the State could not hold itself responsible for his ability as a teacher, even during the moments of comparative clarity in the Doctor's mind. —Erika Mann, School for Barbarians: Education Under the Nazis, Modern Age Books Inc., New York, (1938), s. 49; "1920-luvulla kouluopettaja Rust oli joutunut oikeuteen hyökättyään naisopiskelijan kimppuun. [Professori Edmund] Forster, joka kutsuttiin antamaan lääketieteellinen mielipide syytetystä, oli määritellyt Rustin psykopaatiksi." —David Lewis, The Secret Life of Adolf Hitler, Heinrich Hanau Pub., Ltd., London, (1977), s. 74.

[2] Bryan Mark Rigg, Hitler's Jewish Soldiers: The Untold Story of Nazi Racial Laws and Men of Jewish Descent in the German Military, University Press of Kansas, (2002), s. 287, v. 60. Rust was thought an idiot by many in the Nazi government. According to Lochner, Rust had been an inmate in an insane asylum as a young man. The Goebbels Diaries, 1942–1943, ed. and trans. by Louis P. Lochner (New York, 1948), p. 378 (Goebbels’s diaries must be looked at critically, since he wrote them in the hope of publishing them as an "Official Nazi document" in the future). Dr. Georg Meyer of the Militärgeschichtliches Forschungsamt (Military Research Center) Potsdam/Freiburg claims that Rust’s wife was Jewish; Ksm. Rigg, s. 27.

Tyrkytysmyyjät #3

"Torpedokänni" on humaltuneisuuden aste, jossa henkilö makaa maassa naamallaan kaikki raajat liikuntakyvyttöminä ja etenee kulmakarvojaan liikuttamalla. —Urbaani Sanakirja

Känninen versio

Dubattu versio

Kaiken takana on salaliitto (2015)

Nollatutkimus on puhekielisana tieteelliselle tutkimukselle, jota pidetään arvottomana. —Wikipedia

Suomessa kustantajille lähetetystä materiaalista n. 1 % päätyy julkaisuun asti. Tästä yhdestä prosentista koostuu kirjallisuustarjonta. Tästä tarjonnasta n. 1 % edustaa vakavasti otettavaa materiaalia. 99 % tarjonnasta edustaa tappavan tylsää, harhaanjohtavaa ja/tai informaatioarvotonta ajantuhlausta.

Joonas Sivelän tahallisesti epäpäteväksi kirjoitettu Kaiken takana on salaliitto: Tutkimusmatkoja epäilysten maailmaan (2015) edustaa tutkijoita vastaan suunnattua tyypillistä loanheittokampanjaa, jonka tarkoituksena on saada mahdollisimman paljon vahinkoa aikaiseksi sekä yrittää estää tutkimusten tekeminen.

Kirjassaan Sivelä tahallisesti sotkee tärkeät aiheet, kuten syyskuun 11. päivän lavastetun hyökkäyksen, M/S Estonian lavastetun hyökkäyksen, P2-terroristiloosin ja Apollo-huijauksen yhdentekeviin humpuukiaiheisiin, kuten avaruusolentoihin ja "Elvis elää" -sekoiluihin.

Kaiken takana on salaliitto -kirjan ei ole tarkoitus auttaa ketään. Kirjan tarkoitus on saada kaikki tärkeistä aiheista, kuten WTC 7, keskustelevat näyttämään "ufoihin", "elävään Elvikseen" jne uskovilta hulluilta.

Jonas Silvelä asuu Sipoossa vanhassa mielisairaalassa eikä tiedä, mikä on totta ja mikä ei. —Kirjan mainosteksti

Hävettävästä kirjasta on turha odottaa vakavasti otettavaa tutkimustyötä tai edes perusasioita, kuten lähdeviitteitä. Itse tutkittavien aiheiden kannalta merkityksettömät "salaliittoteoria" ja "salaliittoteoriitikko" -herjatermit toistetaan käytännössä jokaisella sivulla - yleensä useaan kertaan.

Julkisesti myönnettyjen, mutta ei koskaan mediassa tai koulussa käsiteltyjen "salaliittojen", kuten Tonkininlahden lavastetun hyökkäyksen (Vietnamin huumesota)[1] ja suunnitellun vanhenemisen (ns. "hehkulamppuhuijaus")[2] ohella Kaiken takana on salaliitto -kirjan ainoat kaksi merkittävää virkettä olivat,

Toinen epäilyksiä herättänyt yksityiskohta on kaksoistornien vieressä olleen WTC 7 -tornin romahtaminen. Miten rakennus, johon ei edes törmännyt lentokonetta, voi sortua? Miksi rakennuksen sortuminen näytti siltä kuin se olisi räjäytetty hallitusti? [...] Kielteiset mielikuvat eivät kuitenkaan ole ihan tuulesta temmattuja, sillä todistettuja rikoksiakin on tapahtunut. Esimerkiksi 1980-luvun alkuun asti toiminut italialainen P2-vapaamuurariloosi on pystytty yhdistämään erilaisiin räikeisiin rikollisiin tekoihin, ja sitä on epäilty esimerkiksi poliitikko ja ex-pääministeri Aldo Moron murhasta. Silvio Berlusconinkin on väitetty olleen loosin jäsen.[3] —Jonas Sivelä

Mikäli Jonas Sivelää olisi kiinnostanut vakavasti otettavan kirjan kirjoittaminen, olisi hän keskittynyt tuottamaan edes yhdet kappaleet näistä ohimennen mainituista aiheista. Mikäli Sivelä olisi rehellinen ja pätevä, olisi hän myös rohkaissut lukijaa katsomaan 10 sekunnin videon WTC 7:n räjäytyksestä, tutkimaan P2-terroristiloosia, analysoimaan Apollo-huijauksen pienoismalleja jne.

Mikäli Jonas Sivelän tahallisesti harhaanjohtava kirja olisi sisältänyt edes yhden puolueettomasti ja älykkäästi kirjoitetun kappaleen esimerkiksi WTC 7:sta, Apollo-huijauksesta, M/S Estonian asesalakuljetuksista Israeliin tai yksityisestä velkapohjaisesta talousjärjestelmästä, ei yksikään kustantamo olisi julkaissut kirjaa, eivätkä rikollismedian valeuutistoimittajat olisi antaneet pelkästään positiivista julkisuutta kirjalle.

Kirjan julkaissut Atena Kustannus Oy ei ole olemassaolonsa aikana julkaissut yhtäkään kirjaa tärkeästä aiheesta. Kustantamot pääsääntöisesti julkaisevat tietokirjallisuutta mahdollisimman yhdentekevistä aiheista. Yleinen sääntö on: Mitä turhempi aihe, sitä todennäköisemmin se julkaistaan.

Kirjan rahoittanut Koneen Säätiö ei koskaan rahoittaisi tutkimustyötä joka käsittelisi kirjan sabotoimia aiheita älykkäästi. Veronkiertoa varten suunnitellut hyväntekeväisyyssäätiöveroparatiisit ovat verovapaita, jonka seurauksena ne soveltuvat rikollisiin hankkeisiin, kuten rahanpesuun, varallisuuden piilotteluun jne.

________________________

[1] Jonas Sivelä, Kaiken takana on salaliitto: Tutkimusmatkoja epäilysten maailmaan, Atena, Jyväskylä, (2015), s. 8, 166-167.

[2] Sivelä, s. 167-169.

[3] Sivelä, s. 41, 127.

Some

Natsi-Saksa #15 - Fritz Lang, 1890-1976

Erään merkin varjossa

Saksanjuutalainen Fritz Lang[1] lukeutuu arvostetuimpien elokuvantekijöiden joukkoon. Hitler ja propagandaministeri Joseph Goebbels olivat Langin elokuvien suuria ihailijoita.[2]

Langin mukaan vuonna 1933 Goebbels tarjosi hänelle mahdollisuutta toimia natsi-Saksan elokuvateollisuuden johtohahmona.[3] Kun Lang mainitsi äitinsä olleen juutalainen, Goebbels vastasi, "Herra Lang, me päätämme kuka on juutalainen".[4]

Langia ei kuitenkaan kiinnostanut Goebbelsin tarjoama virka, jonka myöhemmin vastaanotti saksanjuutalainen Leni Riefenstahl (isän puolelta Lehmann).[5]

Lang itse oli addiktoitunut seksiin ja suuresti huumeisiin. […] Väsyneen kuoleman kuvausten jälkeen vuonna 1922 Lang vietti mielisairaalassa jonkin aikaa tehdäkseen tutkimusta seuraavaa projektiaan varten. [Lang-elämäkerran kirjoittanut George] Sturm uskoo, ei ainoastaan perustuen Langin tapaan muunnella tosiasioita, että Lang itse asiassa oli siellä potilaana.[6]                              —Vincent Brook

Gangsterikuningas

Vuonna 1921 ennen mielisairaalaan tavalla tai toisella päätymistä Lang oli intohimorikosmaisesti murhannut venäjänjuutalaisen vaimonsa, kabaree-tanssija Lisa Rosenthalin[7] ollakseen tulevan natsivaimonsa Thea von Harboun kanssa.

Ollessaan naimisissa Rosenthalin kanssa, Lang oli aloittanut suhteen Thea von Harboun kanssa, joka vastaavasti oli naimisissa Langin elokuvissa näytelleen natsipuolueen kannattajan Rudolf Klein-Roggen[8] kanssa.

Rosenthal löydettiin kuolleena kylpyammeesta, häntä oli ammuttu rintaan Langin Browning-revolverilla. Muodollisessa kuulustelussa Lang väitti löytäneen Rosenthalin kuolleena kylpyammeesta ja von Harbou toimi Langin todistajana.[9] Laajempia tutkimuksia ei suoritettu ja viranomaiset julistivat Rosenthalin kuoleman itsemurhaksi. Lang ja von Harbou menivät naimisiin seuraavana vuonna.[10]

Todellisuudessa Lang ja Rosenthal olivat pitkään kinastelleet Langin ja von Harboun salasuhteesta, joiden aikana Lang oli ainakin kerran uhannut Rosenthalia Browning-revolverillaan.[11]

Langin ja von Harboun versioita päinvastaisesti uutislehtitoimittaja Hans Feld ja elokuvakuvaaja Karl Freund, joista kummatkin olivat paikalla siihen aikaan ja tunsivat kaikki osapuolet, uskoivat että Lang ampui Rosenthalin raivonpuuskassa tai jopa ennalta harkitusti. Riitaisan taustatarinan ohella yksi aihetodiste antaa murhamaiselle syytökselle uskottavuutta: hieman ennen kuolemaansa Rosenthal oli soittanut ystävälleen sopien, että he menevät ostoksille sen jälkeen kun hän oli käynyt kylvyssä.[12] —Vincent Brook

Saksassa Fritz Lang käytti monokkelia toisessa silmässään. Yhdysvaltoihin muutettuaan Lang tapasi 1950-luvun alussa ensimmäistä kertaa Columbia Pictures -elokuvastudion johtajan amerikanjuutalaisen Harry Cohnin.[13] Nähdessään sotilastakkiin ja monokkeliin sonnustautuneen Langin, alkoi Cohn huutaa, "Sinä näytät joltain vitun natsivakoojalta!".[14] Työskennelläkseen Columbialle Lang joutui hankkiutumaan eroon monokkelista, joten hän alkoi käyttää silmälappua. Lang väitti käyttävän silmälappua huonon näön takia, joskin lappu oli eri päivinä eri silmässä.

Lang järjesti Rosenthalin pikaisen hautaamisen ennen kuin Rosenthalin isä kerkesi matkustaa Berliiniin tekemään omia tutkimuksia.[15] Saksanjuutalainen tuottaja Erich Pommer[16] auttoi Langia murhan salaamisessa ja käytti vaikutusvaltaa kulissien takana, jonka lopputuloksena Berliinin poliisi kadotti tapauksen asiakirjat.[17]

Saksanjuutalaiset: toimittaja Hans Feld,[18] kuvaaja Karl Freund,[19] ohjaaja Alfred Zeisler ja ei-juutalainen Fritz Arno Wagner epäilivät Langin murhanneen Rosenthalin.[20] Toimittaja Ernst Jäger oli vakuuttunut siitä, että Lang oli murhannut Rosenthalin ja muistutti asiasta kaikille kiinnostuneille.[21] Saksanjuutalainen näyttelijä Fritz Kortner[22] kutsui Langia avoimesti ”murhaajaksi”.[23]

Natsipuolueen työväenliiton ohjaajien yksikön perustajajäsen, saksan-juutalainen Fritz Lang ja hänen toinen vaimo, natsipuolueen tuleva jäsen Thea von Harbou.[24] Kun Lang oli vuonna 1921 ampunut ensimmäisen vaimonsa, venäjänjuutalaisen Lisa Rosenthalin kylpyammeeseen, menivät Lang ja von Harbou naimisiin sekä roikottivat natsilippuja kuvassa olevan Berliinin kotinsa parvekkeelta.[25]

Thea von Harbou käsikirjoitti Langin kuuluisimmat elokuvat Metropolis (1927)[26] ja M - Kaupunki etsii murhaajaa (1931). Jälkimmäinen kertoi juutalaisesta lasten rituaalisarjamurhaajapedofiilistä (Peter Lorre, syntyjään László Löwenstein),[27] jota alamaailman natsimaiset rikolliset metsästävät.[28]

Natsipuolue käytti elokuvan loppukohtausta kuuluisimmassa propaganda-dokumentissaan Ikuinen juutalainen (1940) esimerkkinä "kieroutuneesta juutalaisesta taiteesta".[29]

Sillä ehdolla, ettei häntä tunnistettaisi, eräs Langin aikalainen Hollywood-käsikirjoittaja ilmoitti, että vuosia Lang ylpeili "perverssin käytöksen addiktiollaan, jonka yleensä liitämme sodanjälkeiseen Berliiniin. Luottamistani lähteistä minulle kerrottiin, että suunnilleen 10 vuoden ajan Lang oli Hollywoodin kieroutuneen seksuaalisuuden guru. Nahkatakeissa olleet nuoret miehet kahlittiin pylväisiin ja piestiin. Marihuanan polttaminen oli de rigueur. Aidatut nuoret naiset ja eläimet toimivat seksiobjekteina, ja Lang itse olisi paikan päällä pukeutuneena kuninkaalliseen viittaan." Edellä mainitusta ei ole dokumentointia. Silti sen kaltainen käytös laskettiin Fritz Langin hyväksi koko hänen uran ajan, ja kun se yhdistettiin tarinoihin hänen ensimmäisestä vaimosta [Lisa Rosenthal] ja Gerda Mauruksen julmasta kohtelusta, juoruilu ei ainakaan lisännyt positiivisia asioita hänen loisteelle.[30] —Patrick McGilligan

Maharadjan kosto

Tri Mabusen testamentti (1933) -elokuvan teon aikaan Lang yllätti von Harboun sängystä nuoren intialaisen vasemmistojournalistin Ayi Tendulkarin kanssa. Dolchstoßlegendemäisestä tilanteesta raivoissaan ollut Lang heitti von Harboun ulos heidän kodistaan, vaikka Langilla itsellään oli samaan aikaan suhde saksanjuutalaisen marxistin ja niinikään naimisissa olleen Lily Lattén[31] kanssa.[32]

Natsipuolueen jäsen Thea von Harbou ja vasemmistojournalisti Ayi Tendulkar. Saksanjuutalainen Fritz Lang oli yllättänyt von Harboun ja Tendulkarin sängystä, jonka seurauksena 20. huhtikuuta 1933 Langin ja von Harboun ero astui voimaan. Eron jälkeen von Harbou ja hänen natsismiin käännyttämä Tendulkar järjestivät salaisen naimisiinmenon, sillä natsien rotulakien mukaan julkisessa asemassa ollut von Harbou ei voinut naida tummaihoista intialaista.[33]

Sininen gardenia

Thea von Harboun kanssa naimisissa ollessaan Fritz Langilla oli sadomasokistinen suhde myös näyttelijätär Gerda Mauruksen kanssa. Lang pahoinpiteli Maurusta, joka studiolle mustana ja sinisenä mustelmista hoipertaessaan oli ajoittain niin huonossa kunnossa, että hänen oli vaikea kävellä.[34]

Fritz Lang sai Gerda Maurukselta sadomasokistisen suhteen päättymisen jäähyväislahjaksi nukkemaisen puuapinan, jolle Lang antoi nimen "Peter". Langilla oli kiireisen elämän aikana niin monta naisystävää,[35] ettei Lang muistanut heidän nimiä ja viitaten apinaansa kutsui heitä kaikkia yhteisnimellä "Peter". Langin kuoltua vuonna 1976 ennen hautausta amerikanjuutalainen näyttelijä Dan Seymour Katz[36] laittoi Langin ohjeiden mukaisesti Peterin Langin kanssa ruumisarkkuun.[37]

"Sadistien veljeskuntaan kuulunut Fritz Lang oli ohjaaja jota inhosin eniten" kirjoitti Dietrich Marlene-elämäkerrassaan vuonna 1987, jossa hän harkitsematta kutsuu ohjaajaa "juutalaiseksi".[38] —Patrick McGilligan

Purkaus yössä

Vuonna 1933 intialaisen Ayi Tendulkar -nolauksen ja Thea von Harbousta eroamisen jälkeen Lang sai tarpeekseen natsi-Saksasta. Lang lähti etsimään uutta Lebensraumia Yhdysvalloista ja ehdotti että atomipommi pudotettaisiin Saksaan.[39]

Lang jatkoi elokuvien tekoa Hollywoodissa. Monet naisnäyttelijät kuitenkin kieltäytyivät osallistumasta Langin tuotantoihin, koska Lang kohteli alaisiaan epäinhimillisesti,

[...] ["Antinatsi"-elokuvan Pyövelitkin kuolevat (1943)] rahoittaneet pankit olivat hylänneet Langin tyttöystävän Virginia Gilmoren pääosasta. Sitten Lang altisti [uuden naispääosan Anna] Leen terrorin hirmuhallintoon. Lang pakotti hänet poistamaan korkokenkänsä väittäen, että Lee oli liian pitkä. Sitten Lang talloi Leen jalkoja "isoilla preussilaisilla kengillään". Lang myös vaati, että Lee lyö kätensä oikean lasi-ikkunan läpi, ja kun Lee ei viiltänyt itseään, Lang vaati hänen toistamaan kohtauksen niin kauan, että hän viiltäisi itseään. "Sain todella pahan viillon", sanoi neiti Lee. "Koko ranteeni oli auki. Se olisi voinut olla aika vaarallista, jos olisin osunut valtimoon, mutta onneksi en osunut." Lang, joka oli Leen mukaan silloin "sairas mies, selvästi huumeissa", tuijotti hänen aukinaista rannetta ja sitten vampyyrin lailla alkoi latkia verta.[40] —Gregory William Mank

Anna Lee

Langin seksuaalisen vampirismin mainitsi myös Langin Hell Afloat (1934) -elokuvan tuotannossa mukana ollut Oliver Garrett, jonka mukaan Lang kykeni saavuttamaan orgasmin ainoastaan veren mausta.[41]

________________________

[1] Fritz Langin juutalaisesta syntyperästä ks. Patrick McGilligan, Fritz Lang: The Nature of the Beast, University of Minnesota Press, Minneapolis, (2013), s. 10, 11, 170; Vincent Brook, Driven to Darkness: Jewish Émigré Directors and the Rise of Film Noir, Rutgers University Press, New Jersey, (2009), s. 20, 61, 64; S. S. Prawer, Between Two Worlds: The Jewish Presence in German and Austrian Film, 1910-1933, Berghahn Books, New York, (2007), s. 190, 205, 211; Jonathan Kirsch, The Short, Strange Life of Herschel Grynszpan, Liveright Pub. Co., New York, (2013), s. 21; Martin H. Greenberg, The Jewish Lists: Physicists and Generals, Actors and Writers, and Hundreds of Other Lists of Accomplished Jews, Schocken Books, New York, (1979), "Fritz Lang", s. 183; Guido Knopp, Hitlerin naiset ja Marlene, Gummerus Kustannus Oy, Jyväskylä, (2005), s. 298, 386; Hugo Valentin, Legenda juutalaisten maailmanherruudesta, Gummerus, Jyväskylä, (1937), s. 147; [Herbert J.] Biberman, [Fritz] Lang, [Fred] Zinneman, and [Jules] Dassin were of Jewish ancestry, while [Jean] Renoir had served in the propaganda film branch of the French army. —Christine Lokotsch Aube, The Enduring Villain: Germans as Nazi Stereotypes in American Cinema, thesis, The College of William and Mary, Virginia, (1998), s. 72, v. 57; There is, in fact, no documented evidence of the true identity of Anton Lang's natural father. Only this can be substantiated from Viennese archives: the child of Johanna Lang was born August 1, 1860, in the maternity ward of a foundling's home in what was then the western suburb Alservorstadt (today located more or less downtown). Georges Sturm, a European specialist on Fritz Lang, has performed exhaustive detective work on the family tree, and his research confirms that on the day of the birth the nuns crossed the Alserstrasse and had the infant baptized by a parish priest. The godfather was the sacristan, the father's name unspecified. The birth register plainly listed Anton Lang as an "illegitimate child." [...] Anton Lang had married again in 1922, eighteen months after the death of [Fritz] Lang's mother Paula [Schlesinger]—which may have increased Lang's alienation from his father. Malwine Lowenthal was a divorcee, also with Jewish ancestry; and now that Austria was controlled by the Nazis, this affected the final dispersal of the Lang estate. […] Besides being young, female, and left-wing, a number of the Diana Productions staff were Jewish; naturally, many of the writers, directors, and producers stopping by were also Jewish. Lang liked to joke that he was the only Catholic in the office. In that post-war time, when there was much talk about the Jews, the Holocaust, and the struggle to inaugurate the state of Israel, the director never mentioned his Jewish heritage. "If I think about it, nearly everybody in the organization was Jewish," said Rolfe. "Yet he never told me that he was Jewish, knowing that I was. He had many opportunities—at his home, at dinner, in a car with him alone. Instead he often talked about having been raised as a Catholic and having a good, regimented, ethical education." —Patrick McGilligan, s. 9, 261, 350; Interestingly, and appropriately, given Lang’s penchant for the Caligariesque Rahmenhandlung (framing device), the Jewish references in his early work are revived toward the middle of his career and resurrected once more at the very end of his life. In 1942, Lang planned a remake of The Golem, adapted by the codirector of the 1914 silent version, Henrik Galeen. In the bitterest of ironies, this "homage to the Jewish tradition," to be set in Nazi-occupied France, was aborted in Hollywood just as the Final Solution was being fast-tracked at Wannsee. In his last years, unable to direct anymore due to failing eyesight, Lang cowrote in German a short story called "Die Begegnung" (The encounter), whose protagonist, named Ahasverus, is the Wandering Jew. At the end of the story, Ahasverus encounters the figure of God ("the God of Sodom and Gomorrah," i.e., the Hebrew God), who says that He is a wanderer also, and the two wander off together. —Vincent Brook, s. 63, v. 28, 29; In the final years of his life, Lang had written, in German, a 20- to 30-page short story called "The Wandering Jew." It was "a kind of fable about a Wandering Jew," according to Pierre Rissient. After Lang's death, Rissient asked Latte if he might arrange for its publication. "No," she [Lily Latte] replied, "because Fritz would want to be known as an atheist." —Patrick McGilligan, s. 477; Langin ensimmäisen elokuvan nimi oli "Puoliverinen" Halbblut (1919); Halbblut is the story of a daughter of a mixed-race liaison, a former whore from an opium den who ruins two men, one of whom dies in an asylum, the other in a penitentiary. According to a summary in Der Film, "Only a mestizo, a kindred spirit, finds happiness with her. Together with him she engages in cardsharping in their own establishment until their game is up. Before they succeed in fleeing from Europe, intending to escape to Mexico with all their spoil, fate catches up with her in the shape of a bullet from the revolver of a man whom she has cheated. [...] The title Halbblut—literally half-blood, with racist connotations—was always translated as "The (masculine) Foreigner,' or more often, 'The' (masc.) Half-breed," while it is clear that the film is about the "destiny of woman." The best translation would be "The (feminine) Cur." […] Nonetheless, [Kurt] Weill wrote to his wife, actress singer Lotte Lenya, on May 29, 1937, "Lang makes you want to puke. Nobody in the whole world is as important as he imagines himself to be. I completely understand why he is so hated everywhere." […] [Fritz Lang's brother] Adolf, the oldest boy carrying the family surname, ought to have been the favored son, but the opposite was true. Adolf was disadvantaged within the family, treated almost as a leper. The reason, as [Friedrich] Steinbach remembered—and Austrian military records confirm—must have carried with it a devastating personal humiliation. Adolf Lang had a rampant psoriasis that resulted in scabs and rashes all over his body. When guests came to call, Dolf was actually hidden away in the Lang household, like the boy whose father cannot abide him, who is closeted in one of the mansion's many rooms in Secret Beyond the Door [Lukitun oven salaisuus, 1974]. The ugly, embarrassing Dolf was hidden away, while the handsome Fritz—with his intelligent face, his shock of tawny hair, his creamy complexion—was paraded in front of visitors, his ego petted and pampered. [...] Not once, when expounding on his past in the dozens upon dozens of published interviews he gave, did the film director ever mention his older brother. Even Lotte Eisner, in her authorized book about Lang, presents the man she knew as well as anyone as an "only child." —Patrick McGilligan, s. 13, 55, 251, 485; Fritz Lang oli patologinen valehtelija, joka kohteli elokuvatuotantojensa jäseniä kaltoin. Langin keksimistä valheista ja kolleegojen kaltoinkohteluista listataan satoja esimerkkejä Patrick McGilliganin elämäkerrassa Fritz Lang: The Nature of the Beast, University of Minnesota Press, Minneapolis, (2013); Langin valheista ksm. Brook, s. 58-59, v. 5-9.

[2] McGilligan, s. 102-103, 157, 170, 175, 183; Brook, s. 59, 71, 74, v. 85.

[3] McGilligan, s. 175.

[4] McGilligan, s. 176, 179; Vuonna 1975 videohaastattelussaan amerikanjuutalaisen Hollywood-ohjaajan William Friedkin kanssa Fritz Lang muisteli vuoden 1933 oletettua tapaamistaan propagandaministeri Joseph Goebbelsin kanssa,

Goebbels: Führer on nähnyt elokuvasi. Ja hän on sanonut, että tässä on mies, joka tulee antamaan meille kansallissosialistisen elokuvan. Haluamme, että sinusta tulee saksalaisen elokuvan johtaja.  

Lang: Herra ministeri en tiedä tiedätkö yhtä asiaa. Isäni tulee satoja vuosia vanhasta maalaisperheestä. Äitini syntyi katollisena, mutta hänen vanhemmat olivat juutalaisia.  

Goebbels: Herra Lang, me päätämme kuka on arjalainen.

"Conversation with Fritz Lang", M, Blu-ray, The Criterion Collection, USA, (2010), 0:35:00; Fritz Langin ja Joseph Goebbelsin tapaamisen epätodennäköisyydestä ks. McGilligan, s. 174-181; Brook, s. 58-59, v. 5-9.

[5] Leni Riefenstahlin juutalaisesta syntyperästä ks. Steven Bach, Leni Riefenstahl: Elämäkerta, Otava, Helsinki, (2008), s. 22-25, 412; Richard D. Mandell, The Nazi Olympics, University of Illinois Press, (1987), s. 303, v. 1; Hansjürgen Koehler, Inside the Gestapo: Hitler’s Shadow Over the World, Pallas Pub., Co., Ltd., London, (1940), s. 278-279; Otto Strasser, The Gangsters Around Hitler, W. H. Allen & Co., Ltd., London, (1942), s. 42; Leni Riefenstahl oli isänsä äidin puolelta Lehmann. "Lehmann" on tyypillinen saksanjuutalainen sukunimi. David S. Zubatsky ja Irwin M. Berent, Sourcebook for Jewish Genealogies and Family Histories, Avotaynu, Inc., Teaneck, NJ, (1996), "Lehman” ja ”Lehmann", s. 229-230; Heinrich W. Guggenheimer ja Eva H. Guggenheimer, Jewish Family Names and Their Origins: An Etymological Dictionary, Ktav Publishing House, Inc., New York, (1992), "Lehman” ja ”Lehmann", s. 455; Riefenstahl was the Third Reich's most prestigious filmmaker, holding the status, if not the actual position, supposedly proffered to [Fritz] Lang by Goebbels—a Fuhrer of film. —Patrick McGilligan, s. 258.

[6] Brook, s. 71, v. 69; Brook, s. 61, v. 17; Lang himself was addicted to sex and not a little fond of drugs. The director never mentioned drugs in any interview; nor did any interviewer see fit to bring up the subject with him. Yet Lang devoured pep pills on the sets of his films, which helps explain his phenomenal energy, his willingness to skip lunch and dinner, to work past midnight—everybody else be damned. Off the set, Lang was open to marijuana, cocaine, opium—whatever was being handed around at private parties. —Patrick McGilligan, s. 81; Ksm. McGilligan, s. 80, 198.

[7] Lisa Rosenthalin juutalaisesta syntyperästä ks. Brook, s. 61, v. 18; McGilligan, s. 56-57.

[8] McGilligan, s. 157.

[9] McGilligan, s. 77, 78.

[10] McGilligan, s. 87.

[11] McGilligan, s. 76; Brook, s. 59-60, v. 10; Aubrey Malone, Hollywood’s Second Sex: The Treatment of Women in the Film Industry, 1900-1999, McFarland & Co., Inc., Pub., North Carolina, (2015), s. 13.

[12] Brook, s. 60, v. 11; McGilligan, s. 78; Malone, s. 13; In the films (and life) of Fritz Lang specifically, the overdetermination was compounded by a Weimar past tarnished through links to Nazism and the possible murder of his Jewish wife, and by an American present predicated on anti-Nazism and a long-term relationship with another Jewish woman. [...] Lang’s first wife, Lisa Rosenthal, whom Lang was suspected of killing, was a chorus girl or, in other words, a glorified prostitute—another of the "professions" regarded, from medieval times through the early 1900s, as stereotypically Jewish. The long list of suicides or attempted suicides in Lang’s films, including Wanley’s imagined overdose and Cross’s failed hanging, have already been connected, if only unconsciously, with Rosenthal’s death. Evidence that the incident continued to haunt Lang consciously more than two decades later, and indeed would till the end of his life, is demonstrated by his keeping a meticulous diary, which, he explained to a friend, partly served as protection against further "unfounded" allegations. —Vincent Brook, s. 83, 98, v. 70; Vincent Brook on nimennyt Lisa Rosenthalin kuolemaa käsittelevän kappaleensa yhden alaotsikoista "The Man Who Got Away with Murder". Brook, s. 61; To coincide with the retrospective, Berlin's Filmmuseum has prepared an exhibition about the life of Lang, a secretive man who relished embellishing his legend. While the exhibition was being pieced together, new documents emerged that shed disturbing light on Lang's private life. The director tried to hide the fact that he was first married to a Lisa Rosenthal, who died in suspicious circumstances in 1920. There is no record that he ever mentioned her in accounts of his life. A Browning revolver was the cause of her death, and witnesses at the time say that Lang pulled the trigger during an argument in 1920. Two years afterwards, he married Thea Von Harbou, his co-scriptwriter with whom he worked closely on Metropolis; they later became estranged when she found solace in the Nazi party. Lang's biographers say it is no wonder he spent a lifetime making films full of guilt, false accusations, unsolved crimes, atonement, suicide, murder and manslaughter. Nor is it a surprise that in his will the "incarnation of perfectionism" (as his director friend Robert Siodmak called him) asked that all his personal documents be destroyed. His films are all we have to go on. —Kate Connolly, Murder and Metropolis, The Guardian, (Saturday 10 February 2001 01.20 GMT); Lisa Rosenthal's death was reconstructed from numerous second-hand and even third-hand sources—especially Charles Higham (who related his unpublished conversations with Karl Freund on the incident), Hans Feld (from Lotte Eisner's memoirs, principally), Alfred Zeisler (reinforcing the Freund account), and Fritz Arno Wagner (via Gero Gandert). Cornelius Schnauber, Pierre Rissient and especially Howard Vernon (related their private exchanges with Lang on the subject). As the text makes clear, there is no proof positive of the death, marriage to Fritz Lang, or even existence of the director's first wife. The reputable French film scholar Bernard Eisenschitz told me he was half-inclined to believe it was all a clever fiction Lang had managed to concoct to dramatize his otherwise humdrum life. —Patrick McGilligan, s. 516; Lisa Rosenthalista ksm. McGilligan, s. 1, 41, 56, 57, 110, 120, 456, 480; David Kalat, The Strange Case of Dr. Mabuse: A Study of the Twelve Films and Five Novels, McFarland & Co., Inc., Pub., Jefferson, North Carolina, (2001), s. 27, 46.

[13] Harry Cohnin juutalaisesta syntyperästä ks. Greenberg, "Harry Cohn", s. 178.

[14] McGilligan, s. 397-398.

[15] McGilligan, s. 78.

[16] Erich Pommerin juutalaisesta syntyperästä ks. McGilligan, s. 169; Prawer, s. 211; Valentin, s. 147; Greenberg, "Erich Pommer", s. 181.

[17] McGilligan, s. 78.

[18] Hans Feldin juutalaisesta syntyperästä ks. Jay Howard Geller ja Leslie Morris (toim.), Three-Way Street: Jews, Germans, and the Transnational, University of Michigan Press, (2016), s. 115, v. 7.

[19] Karl Freundin juutalaisesta syntyperästä ks. Prawer, s. 90; Greenberg, "Karl Freund", s. 193; Christian Rogowski (toim.), The Many Faces of Weimar Cinema: Rediscovering Germany's Filmic Legacy, Camden House, New York, (2010), s. 6.

[20] McGilligan, s. 77, 78.

[21] McGilligan, s. 218.

[22] Fritz Kortnerin juutalaisesta syntyperästä ks. Sabine Hake, Screen Nazis: Cinema, History, and Democracy, The University of Wisconsin Press, (2012), s. 52; Greenberg, "Fritz Kortner", s. 171.

[23] McGilligan, s. 290.

[24] McGilligan, s. 157-158, 330; Natsipuolueen jäsenenä Thea von Harboun sihteerinä toimi saksanjuutalainen Hilde Guttmann. McGilligan, s. 331.

[25] McGilligan, s. 171, 191, 258, 521; Gottfried Reinhardt, for example, couldn’t forget the Nazi banners he claims were seen hanging from Lang’s Berlin apartment in the early 1930s, and which, Reinhardt believed, could not be blamed solely on von Harbou. […] Most of his German colleagues considered him [Fritz Lang] Jewish, as did a French magazine article in 1929; a New Yorker article in 1933, however, called him a Nazi, because a swastika banner was reportedly seen hanging from his Berlin apartment window, and he was listed as a founding member of the "directors unit" of the Nazi workers union. —Vincent Brook, s. 63-64, 82; According to Gottfried Reinhardt and Harold Nebenzal—the son of Seymour Nebenzahl—a Nazi banner was first raised over Lang's house in Berlin in the early 1930s. The gesture may have been Thea von Harbou's, yet both Reinhardt and Nebenzal later insisted that Lang was lax in tolerating the Nazis and flirted with Party approval. Reinhardt swore that one day in the mid-1930s, by which time they were all living in Hollywood, Peter Lorre ("who loathed Fritz Lang") showed him a photograph. "I'll never forget it," said Reinhardt. The photograph showed Lang, Goebbels, and von Harbou together, smiling for the camera—"the big bluffer in the middle, flanked by his Brunhild and Dr. Fafnir." Just a publicity tableau for a gala premiere, or something more sinister? […] Harold Nebenzal recalled how the director's attitude changed toward his former producer, Seymour Nebenzahl—with whom Lang had vacationed, as well as made two of his most famous films. "Lang avoided him, spoke badly of him, and I discussed it with my father and my father's friends, and decided it was because my father knew who he was in Berlin; knew that he flew a big swastika flag from his house." Past familiarity was a debit in the case of Seymour Nebenzahl. —Patrick McGilligan, s. 157, 218-219.

[26] One of the spiritual godfathers of the film, H. G. Wells, was quoted in the Frankfurter Zeitung of May 3, 1927 as saying, "I have recently seen the silliest film. I do not believe it would be possible to make one sillier." Wells went on to denounce Metropolis as comprised of "almost every possible foolishness, cliche, platitude, and muddlement about mechanical progress and progress in general, served up with a sauce of sentimentality." Because Lang had been weaned on Wells, he was especially wounded by this published essay, widely reprinted in other German newspapers and around the world, including the New York Times. [...] Wells never let up on Metropolis. In a memo he circulated to Alexander Korda and others working on the 1936 British film Things to Come, he wrote, "All the balderdash one finds in such a film as Fritz Lang's Metropolis about 'robot workers' and ultra-skyscrapers, et cetera, et cetera, should be cleared out of your minds before you work on this film. As a general rule you may take it that whatever Lang did in Metropolis is the exact opposite of what we want done here." —Patrick McGilligan, s. 130; Ksm. Tom Dewe Mathews, Censored - What They Didn't Allow You to See, and Why: The Story of Film Censorship in Britain, Chatto & Windus, London, (1994), s. 45.

[27] Peter Lorren juutalaisesta syntyperästä ks. McGilligan, s. 147; Hake, s. 52; Greenberg, "Peter Lorre", s. 189; Peter Lorre oli Joseph Goebbelsin suosikkinäyttelijä. Mathews, s. 79.

[28] Fritz Langin elokuvien väitetystä antisemitismistä ks. Brook, s. 66-69.

[29] Lang, however, was included indirectly in Fritz Hippler's 1940 pseudodocumentary Der ewige Jude (The Eternal Jew) which included scenes from M in its sweeping attack on "degenerate Jewish art." Hans Beckert's final monologue, inserted out of context, was presented as a Jewish confession, proving the race was incapable of controlling its base desires and unfit to live in a "moral society." One of the most memorable soliloquies in cinema, the final monologue was ironically the speech for which Fritz Lang always gave undiluted credit to his wife and collaborator Thea von Harbou, who was in fact in solid standing with the Nazis. —Patrick McGilligan, s. 184; Brook, s. 64, 74-75.

[30] McGilligan, s. 140.

[31] Lily Lattén juutalaisesta syntyperästä ks. McGilligan, s. 163-164, 178, 198; Brook, s. 20, 84, 86; [Lily] Latte was hardly a total martyr—except where Fritz Lang was concerned. According to Los Angeles Times film critic Kevin Thomas, a close friend of both Lang and Latte, her affairs with conductor Leopold Stokowski and actor Walter Slezak were open knowledge in the German-American community. […] [Howard] Vernon was one of several of the director's friends who finally decided that Latte was a cold, ambitious woman whose only goal had been to dominate Fritz Lang and assume his mantle. "Finally, I didn't like that woman," stated Vernon. "She was grasping. To me, she was a negative person. She manipulated him so that he stayed her creature. She didn't do everything out of kindness and a good heart. To her, it was more of a means to keep him under her wing." —Patrick McGilligan, s. 355, 477.

[32] McGilligan, s. 163-164, 168, 181, 182; Ksm. Kalat, s. 73.

[33] McGilligan, s. 163-164, 184; Brook, s. 234, lainaa, McGilligan, s. 157; Mrs. [Indumati] Tendulkar recalled that von Harbou often spoke of the richness of the time when she was Mrs. Fritz Lang. But there was no memento of the director in her apartment, whereas in her bedroom hung a framed photo of Ayi Tendulkar. Another wall displayed portraits of von Harbou's two polar-opposite political idols: Gandhi and Hitler. —Patrick McGilligan, s. 414.

[34] McGilligan, s. 139-140.

[35] Fritz Lang oli naimisissa kolme kertaa: Lisa Rosenthal (1919-1921), Thea von Harbou (1922-1933) ja Lily Latté (1971-1976). Tämän lisäksi Langilla oli suhteita ainakin seuraavien näyttelijättärien kanssa: Joan Bennett, Marlene Dietrich, Kay Francis, Virginia Gilmore, Miriam Hopkins, Gerda Maurus, Maria Ray ja Silvia Richards. McGilligan, s. 140, 236, 237, 268-269, 284, 315, 342, 352, 353; Brook, s. 64, 241; Gregory William Mank, The Very Witching Time of Night: Dark Alleys of Classic Horror Cinema, McFarland & Co., Inc., Pub., North Carolina, (2014), s. 315; [...] This list did not impress writer-producer Gottfried Reinhardt. "He [Lang] was a megalomaniac. It was an occupational disease. All his girlfriends were nymphomaniacs. To have an affair with one of these actresses was... well, how could you avoid it? I slept with one or two of them myself. They were all noconquests." —Patrick McGilligan, s. 236; The actual physical relationship between the two apparently lasted about as long as it took them to wake up in the morning and have sunshiny second thoughts. "The fling ended," wrote Steven Bach in Marlene Dietrich: Life and Legend, "when Marlene reached across the pillow and picked up Lang's phone to make a date with another man." Lang was one jump behind. "It was a race to see who would dump the other one first," explained screenwriter Silvia Richards, one of the director's lovers in later years. [...] Dietrich would betray Lang some years later, in much the way she seemed to turn on everybody. It was one of the betrayals that hurt Lang the most—a deep, emotional wound. After that betrayal, which occurred when the two committed the mistake of making a film together, the director's stories about his lover Dietrich took a poisonous turn. "She wears three layers of makeup," Lang told Gene Fowler, Jr., "one for the stage, one for the street, and one to go to bed with." "She had terrible breasts," Lang would tell others. (Never mind the incomparable legs.) "If you want to go to bed and worship someone, she's all right." How many in the director's circle must have wondered if the same couldn't have been said of Lang as well? ("Fritz was never good in bed," Lily Latte would tell more than one listener after the director's death.) [...] This is what happened next, according to [Maria] Riva: "He [Jean Gabin] came home one day and accused her [Dietrich] of having had an affair with Lang, to which she replied, utterly amazed, 'That ugly Jew? You must be joking, mon amour,' and enclosed him in her embrace. Throughout her life, Dietrich did that constantly—erased lovers from her memory as though they had never existed." [...] It was a brutally candid interview. Lang discussed rumors that the actress had lesbian relationships as well as affairs with men. It was doubtful, according to Lang, whether Marlene Dietrich enjoyed sex with women or men. "He [Lang] did everything but tell me," wrote [Leo] Laitin, "that he had had an affair with Miss Dietrich and had taunted her many times by telling her he did not love her. This is a man whose life obviously was very much involved with hers, personally and professionally. And a man who had come out on the short end of both relationships." Lang told this devastating anecdote about Dietrich, whom he would never speak to again: "She still has the ability to catch the sex imagination of both men and women. She is still a dream fulfillment. But for how long? I saw her come out of the dressmaker's on the lot the other day. I am nearsighted but I noticed this woman, wearing slacks, jacket, and a saddle bag over her shoulder. I thought to myself, 'This is how Dietrich will look in ten years.' I was shocked when I came nearer and saw it was Dietrich." When the article was published, the harshest and most indiscreet of these ungentlemanly comments were left out. —Patrick McGilligan, s. 237, 238-239, 284, 393-394; It was widely known among the European community in Hollywood that she [Maria Ray] carried on a clandestine relationship with Fritz Lang. The former actress ended up taking her own life, hanging herself in the cellar of her Hollywood home in October of 1951. Officially, it was reported that she was despondent over her health. Although she had other affairs, many emigres believed the real reason for her suicide was that Maria Ray had been crushed by Lang's rejection. "It was the talk of the town," said Gottfried Reinhardt, "because she was his mistress." "That was quite well-known," echoed Peter Heiman. Heiman knew Maria Ray, and dared to ask Lang about the true story behind her suicide. "I heard it from him," Heiman said. "He was in a way very upset about it, but in a way not. He said, 'This is not my responsibility that this happened.' ’It was the just the wheel of fate: ’Chuck-a-Luck.’" [...] Prostitutes remained a once-or even twice-weekly habit, friends say. Even at home, though Lang still claimed appointments off the premises whenever he had a rendezvous, to keep Lily Latte guessing. "I'd drive him around town," recalled David Bradley. "He'd say, 'Take me to such and such a bakery.' I'd ask, 'Should I come in?' 'No, wait in the car for me.' He would load up with long French bread, meats, mustards and sauces, and all sorts of things. I'd say, 'Where would you like to go next?' He'd say, 'Go here... go there... I'd say, 'Why don't you come up and let me make you a lunch?' 'No, you ask too many questions.' That was one of his stock responses. ’So we would go very close to where I live, on the flats before Sunset Boulevard, and he would say, 'Pull up here.' I didn't know what it was about at first. He would trundle out with all that stuff and ring a bell. He'd say, 'I see you later.' It was a whorehouse. Now and then there were such women." [...] A longtime opponent of the Production Code, Lang found himself mourning its passing, and bemoaning the excesses of nudity and sex that took up increasing screen time in the early 1970s. At the same time Lang found it his professional obligation to keep up with the burdgeoning field of pornographic films. He was over eighty when he expressed a desire to see Deep Throat [Syvä kurkku, 1972], the X-rated hit starring Linda Lovelace that was so controversial. So one of his surrogate sons trooped with him down to one of the smut theaters on Santa Monica Boulevard. Lang sat up front, close to the screen, peering at the closeups of fellatio with his outsized magnifying glass. "He wanted to see it because everybody was talking about it in this town and it was selling out," said Dan Seymour. Afterward, the director pronounced Deep Throat disgusting. Not everyone in the Web knew that the Master Spider had gone to watch the hard-core film, so another time, another surrogate son was recruited to take the director back to the relevant theater. Once again Lang watched Deep Throat—up close, front row, magnifying glass—and once again Fritz Lang pronounced it disgusting. [...] Lang stayed sexually active even in his declining years. He told Pierre Rissient that old age did not hamper him. "He told me this one day—up to age seventy-seven, it was fine," Rissient said. "After that, it was more difficult." Toward the end of his life, Lang told Kevin Thomas, a young college coed, a fan of his films, obliged him every now and then by coming around to give him a "wonderful head." But prostitutes were more reliable, and if Lang said it once, he said it a thousand times, "Let's face it, prostitutes can do it better." —Patrick McGilligan, s. 392, 444-445, 470, 474.

[36] Dan Seymour Katzin juutalaisesta syntyperästä ks. Jews in the News: Larry Weiss, Paul Henreid and Alan Arkin, Tampa JCCs and Federation, (Aug 16, 2017).

[37] McGilligan, s. 159, 476.

[38] McGilligan, s. 385; Frank L. Britton väitti, että Marlene Dietrich oli juutalainen. Frank L. Britton, Behind Communism, Criminal Politics Magazine, Cincinnati, (2003), s. 95.

[39] Brook, s. 64; Colleagues remembered that Lang, although personally against the atom bomb, more than once remarked that it should have been dropped on Germany instead of Japan. "He used to say to me the only way you ever change the German character is to drop a bomb on the whole country and decimate it," his secretary Hilda Rolfe remembered. "That was always a terrible thing to hear, but [at the time] I believed he was right." —Patrick McGilligan, s. 328.

[40] Mank, s. 315; McGilligan, s. 299-300.

[41] McGilligan, s. 237.

Natsi-Saksa #14 - Erik Jan Hanussen, 1899-1933

Hitler-henkilöhahmo on tunnettu kuva- ja äänitallenteiden kautta raivokkaan intohimoisista puhetilaisuuksistaan.

Hitlerin puhe- ja esiintymiskoulutuksesta vastasi "Kolmannen valtakunnan selvännäkijänä" tunnettu Erik Jan Hanussen.[1]

Adolf Hitlerin puhe- ja esiintymiskouluttaja, määrinjuutalainen Erik Jan Hanussen (syntyjään Herschmann-Chaim Steinschneider).

Weimarin tasavallan aikakaudella (1919-1933) taikurina, ennustajana, okkultistina, astrologina, hypnotisoijana, selvännäkijänä jne tunnettu Hanussen opetti Hitlerille yleisönhallintatekniikoita, kädenliikkeiden käyttöä ja näytelmällisten taukojen pitämistä.

Hanussen painotti Hitlerille myös kuinka tärkeää oli lavastaa tapahtumapaikat ennakkoon, jotta saavutettaisiin mahdollisimman suuri dramaattinen vaikutus.[2]

Esiintymistaitojen opettamisen ohella multimiljonääri Hanussen kestitti natsipuoluetta rahalla, autoilla, varusteilla ja ylellisyystuotteilla.

Hanussenin rahoittamien korkea-arvoisten natsivirkailijoiden joukkoon lukeutui ainakin Berliinin poliisipäällikön Wolf-Heinrich Graf von Helldorfin[3] lisäksi SA-päällikkö Wilhelm von Ohst, SA-kenraali Karl Ernst, hänen miesystävä SA:n johtaja Ernst Röhm ja valtakunnanmarsalkka Hermann Göring.[4]

Hanussenin jahti toimi näyttämönä ylellisille ilotteluille, joissa tarjottiin huumeita, joista jopa kokaiinin lumon hyvin tunteneet sivistyneet berliiniläiset eivät olleet kuulleet. Alastomat naiset ja eksoottiset pojat esittivät järkyttäviä revyitä. Välillä keskiyön jälkeen Hanussen demonstroi yhtä erikoisosaamistaan: hänen kykyään hypnotisoida nainen seksuaalihurmioon ja sitten jatkuvaan orgasmiin. [...] Raportoidusti eräässä orgiassa [Berliinin poliisipäällikkö] Helldorf ruoski alastonta poikaa niin työläästi, että nuorukainen pyörtyi kivusta. Muut Berliinin natsivirkailijat pian liittyivät Helldorfin mukaan vierailuille Hanussenin jahdille.[5] —Mel Gordon

Natsipuolueen jäsenen Erik Jan Hanussenin wieniläinen syntymätodistus, #3386, 1889. Tekstissä lukee: "Herschmann-Chaim Steinschneider, heprealainen mies".[6]

Tanskalaisena aristokraattina esiintynyt määrinjuutalainen Erik Jan Hanussen[7] syntyi 2. kesäkuuta 1889 Itävallan Wienissä Herschmann-Chaim Steinschneiderina Julie Cohenille ja Siegfried Steinschneiderille, joka oli synagogan talonmies.

Hänen äitinsä Julie Cohen oli peräisin täysin porvarillisesta, ortodoksi-juutalaisesta perheestä. Julien isä Sami Cohen maahantoi turkisvöitä Venäjältä ja oli ylpeä mukavasta elämästään.[8] [...] Varhaisin tunnettu Steinschneider muutti Pressburgista böömiläiseen Prossnitzin kylään. Daniel Prossnitz nuorimman (n.1750-n.1800) ja hänen pojan Aaron Daniel Prossnitzin (1769-1809) oli sanottu olleen vunder-rebbejä tai hasidisialaisia rabbeja, joita juhlittiin heidän maagisten ja parantavien tapojen tähden. Aaron todennäköisesti mukautui sukunimeen Steinschneider (”Kivenleikkaaja”), koska hän myi kabbalistisia paperiamuletteja, joita oli painettu kaiverretuista kivipalikoista. Paikallisen tuomarin tyttären nainut Wolf Steinschneider (n.1790-n.1830) ja hänen poika Aron (Adolf) Steinschneider (1823-n.1875) jäivät Prossnitziin tavallisiksi kauppiaiksi ja kauppamiehiksi.[9] —Mel Gordon

Erik Jan Hanussen oli kolmesti naimisissa juutalaista syntyperää tai juutalaiseen uskoon kääntyneiden naisten kanssa.[10] Vuonna 1912 Herta Samter (Wienin juutalainen yhteisövaltuusto),[11] vuonna 1920 Theresia Luksch (Wienin sivusynagoga)[12] ja vuonna 1928 Elfriede Charlotte Rühle (Rumburgin keskussynagoga).[13]

Hitlerin tapaamisen jälkeen Hanussen muutti 200,000 jakelun kattaneen Berliner Wochenschau ja Die Hanussen-Zeitung -rajatietolehtensä natsipuolueen propagandavälineiksi.[14] Kolmea henkilöä lukuun ottamatta koko Berliner Wochenschaun toimitus koostui juutalaisista.[15]

12. tammikuuta 1933 Erik Jan Hanussenin vihamies, slovakianjuutalainen marxilaistotoimittaja Bruno Frei julkaisi Berlin am Morgen -lehdessä paljastuksen Hanussenin juutalaisesta syntyperästä ja hänen juutalaisesta vaimosta. Kansiotsikot lukevat "Hanussen rabbin kanssa" ja "Hanussen Hitlerin kanssa".[16]

Selvännäkijänä Hanussen teki muutamia ennenaikaisia ”ennustuksia” julkaisuissaan, jotka saattoivat koitua hänen kohtalokseen.

25. maaliskuuta 1932 Hanussen ennusti Berliner Wochenschaussa, että Hitler, jolla ei ollut vielä tähän aikaan edes Saksan kansalaisuutta, tultaisiin nimeämään Saksan kansleriksi vuoden sisällä.[17]

Valtakunnanmeedio Hanussenin kuuluisin saavutus oli ennenaikaisesti ennustaa tuleva Valtiopäivätalon tuhopoltto,[18] jonka avulla Hitler sai lopullisesti kaapattua itselleen Saksan yksinvaltiuden.

Pian tuhopolton jälkeen Hanussen murhattiin 25. maaliskuuta 1933 ja löytyi kuukauden päästä Berliinin lähistöltä pellolta hätäisesti haudattuna.

Murhan mahdollisia motiiveja oli lukuisia: Hanussenin juutalainen syntyperä oli levinnyt yleisön tietoisuuteen. Hanussen tiesi liikaa Valtiopäivätalon tuhopoltosta, Hitlerin ja Geli Raubalin suhteesta sekä muista natsien salaisuuksista, kuten Hanussenin Ursel IV -jahdilla filmatuista natsijohtajien orgioista. Helldorfin kreivillä oli kasautunut suuret uhkapelivelat Hanussenille, joten Helldorf halusi monien muiden Hanussenille velkaantuneitten natsivirkailijoiden tapaan päästä Hanussenista eroon.[19]

Vuonna 1940 tehty luonnos Hitlerin ja Hanussenin 1930-luvun alun koulutussessiosta.[24]

Lopulta Hanussen-Hitler-sagasta tuli nolo kaikille osapuolille: Natsihistorioitsijat, kuten myös heidän liittoutuneiden vastakappaleet, yrittivät tuhota tai salata kaiken materiaalin, joka linkitti kaksi "H:ta". Tuttavuus oli paha natseille ja juutalaisille.[20] —Mel Gordon

Vuonna 1962 Fritz Tobias kirjoitti harhaanjohtavan kirjan Valtiopäivätalon tuhopoltosta Der Reichstagsbrand: Legende und Wirklichkeit,[21] jossa yritettiin väittää, että natsien sijasta kommunistit olivat vastuussa tuhopoltosta. 

Seuraavana vuonna kirjasta ilmestyi Secker & Warburg -kustantamon julkaisemana Arnold J. Pomeransin englanninkielinen käännös The Reichstag Fire: Legend and Truth.[22]

Saksankielisessä alkuperäisversiossa Hanussen mainitaan 22 kertaa, englantikäännöksessä ei kertaakaan. Esipuheen englantikäännökseen tuottanut Oxfordin yliopiston historioitsija A. J. P. Taylor kirjoitti esipuheessaan näkemyksensä sensuroinnille,

Jotkut näistä [Tobiaksen "virheellisistä johtolangoista"] on jätetty pois, jotta englantilainen lukija säästyisi niiltä. Minun mielestäni ne eivät vaikuta yleiskuvaan.[23] —A. J. P. Taylor

Vuonna 2001 amerikanjuutalainen professori Mel Gordon[26] kirjoitti elämäkerran Hanussenista "Erik Jan Hanussen: Hitlerin juutalainen selvännäkijä".[26]

Vuonna 2011 amerikanjuutalainen professori Arthur J. Magida[27] kirjoitti elämäkerran Hanussenista "Natsispiritismisessio: Kummallinen tarina Hitlerin piirin juutalaisesta meediosta".[28]

Vuonna 2014 Phil Mason kirjoitti Hanusseniakin käsitelleen triviakirjan "Hitlerin salainen juutalainen meedio: Sekä muuta kummallista ja hämärää historiaa".[29] "Elämänlinjani" (1930)[30] -muistelmissaan Hanussen ei mainitse juutalaista syntyperäänsä.[31]

Ensimmäinen Erik Jan Hanussenista kertonut elokuva oli saksalaisen O. W. Fischerin Hanussen (1955), joka tunnettiin Ranskassa nimellä Hanussen, l'astrologue d'Hitler ”Hanussen, Hitlerin astrologi”.

Juonessa Hanussen rahoittaa natsipuoluetta SA:n johtajan Ernst Röhmin kautta. Hitlerin luona käytyään Hanussen ennustaa Valtiopäivätalon tuhopolton. Lopulta metsässä natsit ampuvat Hanussenin.

Hanussenin avustajaa näytellyt Klaus Kinski kommentoi elokuvan taustoja muistelmissaan,

Münchenissä O. W. Fischer on pannut maat ja taivaat liikkeelle löytääkseen minut ja kiinnittääkseen minut Hanussen-elokuvaan. "Minä tarvitsen sinun silmiäsi", hän sanoo minulle. Minulle se ei riitä syyksi. Mutta hyväksyn tarjouksen, koska palkkio on tällä kertaa parempi. Enhän minä esiinny elokuvissa siksi, että kiihottuisin siitä seksuaalisesti. Palkkiorahoilla vuokraan itselleni asunnon uudisrakennuksesta, jossa on roskakuilu. Kaikkein ensimmäiseksi heitän kuiluun Hanussenin käsikirjoituksen.[32] —Klaus Kinski

Maineikkain Hanussen-elokuva on unkarinjuutalaisen István Szabón[33] Hanussen (1988), jossa jätettiin Hanussenin Hitler-yhteydet mainitsematta. Hanussen-elämäkerran kirjoittanut Mel Gordon kuvaili elokuvaa,

Esimerkiksi István Szabón vuoden 1988 unkarilais-saksalainen elokuva Hanussen vältteli viittaamasta Erikin "israelilaiseen" alkuperään tai hänen tunnettuun näyttämöjekkuiluun. Kyseisessä sekavassa elokuvassa Hanussen nähtiin ainoastaan sympaattisena taisteluarpisena selvännäkijänä, joka oli väärässä paikassa väärään aikaan.[34] —Mel Gordon

Vuonna 1929 koulutussession aikana Hanussen ohjeistaa Hitleriä ottamaan dramaattisia poseerauksia, jotka Hitlerin puolijuutalainen hovivalokuvaaja Heinrich Hoffmann taltioi.[35]

Tuorein Hanussen-filmatisointi Voittamaton nähtiin vuonna 2001 saksalaisen Werner Herzogin toimesta. Elokuvassa juutalaisuuttaan piilotteleva Hanussen (Tim Roth) viihdyttää natseja taika- ja mielenhallintaesityksillään, kun taas juutalaisuuttaan niin ikään piilotteleva voimamies Siegmund Breitbart[36] (Jouko Ahola) viihdyttää natseja voimannäytteillään. Homoseksuaalisutenöörin ja toisen maailmansodan jälkeisen Saksan merkittävimmän elokuvaohjaajan Rainer Werner Fassbinderin entinen miesystävä Udo Kier näyttelee Helldorfin kreiviä.

Sveitsinjuutalaisen Dani Levyn[37] komediassa My Führer (2007) juutalainen professori Adolf Israel Grünbaum (Ulrich Mühe) opettaa Hitlerille (Helge Schneider) puhe- ja esiintymistekniikoita tulevaa suurta puhetilaisuutta varten. Lopulta Hitler huutaa kurkkunsa käheäksi ja Grünbaum joutuu salaisesti toimimaan Hitlerin äänenä puheen aikana.[38]

My Führerin DVD-julkaisujen kansitaiteessa kulissien takaa Grünbaum ”ohjailee Hitlerin aivorattaita”. Elokuvan nimi ”Minun Führer” viittaa siihen, että Hitler on Grünbaumin nukke.[39]

My Führerista artikkelin kirjoittanut professori Steffen Hantke kutsuu ajatusta juutalaisesta opettamassa Hitleriä "surreaaliseksi absurdisuudeksi".[40]

Historioitsijat, jotka kaivautuvat arkistoihin rakentaakseen uudestaan 1900-luvun, joutuvat käsitellä tämän kummallisen Hanussen-ilmiön. Syntynyt Wienissä Herschmann Steinschneiderina köyhän juutalaisen näyttelijän vaatimattomassa kodissa. Heidän tehtävänä on purkaa todellisuuden ja legendan, myytin ja romanssin mutkikas sokkelo päästäkseen Steinschneiderin, piilonimi Hanussen, todellisen persoonan ytimeen ja hänen vaikutusvaltaan yhdessä Euroopan historian merkittävimmissä kappaleissa, Adolf Hitlerin nousussa ja hallinnassa.[41] —Pierre von Paassen

________________________

[1] Erik Jan Hanussenin piilonimistä ks. Mel Gordon, Erik Jan Hanussen: Hitler's Jewish Clairvoyant, Feral House, Los Angeles, (2001), s. 55; Hanussenin alkuperäinen nimi ilmoitetaan yleensä ”Herschmann-Chaim Steinschneider” tai ”Hermann Steinschneider”.

[2] Arthur J. Magida, Nazi Séance: The Strange Story of the Jewish Psychic in Hitler's Circle, Palgrave Macmillan, New York, (2011), s. 133, 163-164, 169; Gordon, s. 217-218; Walter C. Langer, The Mind of Adolf Hitler, Basic Books, New York, (1972), s. 34; William Allen Harbinson, Beauty and the Beast: The Story of Nastassja and Klaus Kinski, Custom Books, Isle of Wight, (2011), s. 31; Joseph Howard Tyson, The Surreal Reich, iUniverse, Bloomington, (2010), s. 10-11, 95, 96; Dusty Sklar, The Nazis and the Occult, Dorset Press, New York, (1977), s. 119.

[3] Magida, s. 4, 127-128, 133-134, 193-194, 201.

[4] Gordon, s. 216, 252; Magida, s. 9, 130, 131, 134, 201, 207.

[5] Mel Gordon, Hitler's Jewish Psychic, Guilt & Pleasure, Issue 3, (Summer 2006); Magida, s. 4; Phil Mason, Hitler's Secret Jewish Psychic: And Other Strange and Obscure History, Skyhorse Pub., New York, (2014), s. 114.

[6] Gordon, kuva sivulla 1.

[7] Erik Jan Hanussenin juutalaisesta syntyperästä ks. Gordon, s. 3, 222, 225, 226, 228, 245, 267; Magida, s. 4, 127-128, 133-134, 193-194, 201; Mason, s. 115; Sklar, s. 120; Otto Strasser, Hitler & I, Jonathan Cape Ltd., London, (1940), s. 37; Dietrich Bronder, Bevor Hitler kam: Eine historische Studie, 2. erweiterte Auflage, Marva-Verlag, Genf, (1975), s. 230, 440, v. 134; Nigel Graddon, Otto Rahn and the Quest for the Holy Grail: The Amazing Life of the Real “Indiana Jones”, Adventures Unlimited Press, Kempton, (2008), s. 159, 268; Harbinson, s. 31; Hennecke Kardel, Adolf Hitler: Founder of Israel - Israel in War with Jews, Modjeskis’ Society Dedicated to Preservation of Cultures, San Diego, (1997), s. 64, v. 50. People's Observer, (March 24, 1933); Jüri Lina, Architects of Deception: The Concealed History of Freemasonry, Referent Pub., Stockholm, (2004), s. 422.

[8] Gordon, s. 1.

[9] Gordon, s. 4; Ksm. Gordon, s. 228; "Bruno Frei, vasemmistojournalisti ja myöhemmin yksi Hanussen raivoisimmista kriitikoista Berliinissä raportoi, että Erik, tarkoituksenaan mielistellä itsensä Prahan sionistiklubiin, kutsui sukujuuriaan täysin 'tšekinjuutalaisiksi' ja itseään 'Prossnitzin ihmerabbin' ylpeäksi jälkeläiseksi." —Mel Gordon, s. 77, lainaa, Bruno Frei, Hanussen: Ein Bericht, Sebastian Brant, Strasbourg, (1934); Magida, s. 85.

[10] Magida, s. 158.

[11] Gordon, s. 17; Magida, s. 33.

[12] Gordon, s. 80; Magida, s. 60.

[13] Gordon, s. 228; Magida, s. 136.

[14] Gordon, s. 218, 242-243; Magida, s. 9, 134, 201; Ksm. Magida, s. 41.

[15] Gordon, s. 216.

[16] Gordon, s. 228 ja kuva sivulla 230.

[17] Gordon, s. 207; Mason, s. 114.

[18] Magida, s. 178-179, 184-185, 187, 194; Mason, s. 114-115; Sklar, s. 122; Harbinson, s. 31; Guido Giacomo Preparata, Conjuring Hitler: How Britain and America Made the Third Reich, Pluto Press, London, (2005), s. 206.

[19] Magida, s. 157, 202, 211, 212, 203-206; Gordon, s. 255; Strasser, s. 37-38; Harbinson, s. 31; Tyson, s. 14; Samuel Igra, Germany's National Vice, Quality Press Ltd., Pub., London, (1945), s. 72; On 7 April 1933 the body of well-known clairvoyant Erik Jan Hanussen, born Hermann Steinschneider, was found in an advanced state of decay near Zossen, just south of Berlin. Hanussen had been apprehended by SA men in late March and was presumably shot on 24 March, after being held in the concentration camp of SA field police at the barracks on General-Pape-Strasse, on the border between the Berlin municipal districts of Schöneberg and Tempelhof. In the 1960s, a former Gestapo employee stated for the record that he had once heard it was "Pig Face" Schmidt who had shot the famous clairvoyant. The case was never solved, as investigations were terminated on 1 June 1933 at the behest of the Prussian Ministry of Justice. Presumably the death of Hanussen, who had close contacts with leading Berlin Nazis, had something to do with his predicting the Reichstag fire. Several National Socialists, among them the future chief of police, Count von Helldorf, owed money to Hanussen as well. —Daniel Siemens, The Making of a Nazi Hero: The Murder and Myth of Horst Wessel, I.B.Tauris & Co. Ltd., London, (2013), s. 199, v. 58, 59; The ugliest allegation concerned the death of the famous Jewish clairvoyant Erik Jan Hanussen (alias Steinschneider): late in 1932 Hanussen, currying favour with the Nazis, like many Jews, had offered to donate 150 new uniforms, boots, and cash to the S.A., and he had been seen at Hedemann Strasse early in 1933 handing over money to Helldorff. In February 1933 a Berlin gossip columnist reported that Helldorff had attended a Hanussen séance in full uniform along with Marx, Jewish general manager of the Scala strip-club, and the purported Grand Duchess Anastasia. Helldorff was alleged to have accepted bribes to grant bookmaking concessions to a Jewish applicant, Josef Mihlan (he started a libel action, but withdrew). Gottlieb Rösner, who had founded the Berlin S.A., waged a bitter war against Helldorff without success. As the count dodged and weaved to evade bankruptcy action, an arrest warrant was issued. In March 1933 he became police chief of Potsdam. Frantically covering the tracks of his earlier misdeeds, Helldorff told his twenty-eight year old chief of staff Karl Ernst to have the Jew Hanussen liquidated. The clairvoyant was arrested late on March 24 and found soon after shot in the back of the head. The papers relating to his donations vanished. After Ernst in turn was shot during the Röhm purge a year later police searched his house and found an envelope marked 'Count Helldorff' behind a cupboard, containing receipts for the money paid over by Hanussen to Helldorff. —David Irving, Goebbels: Mastermind of the Third Reich, Focal Point Pub., London, (1999), s. 374-375.

[20] Mel Gordon, Hitler's Jewish Psychic, Guilt & Pleasure, Issue 3, (Summer 2006); Erik Jan Hanussenin juutalaisen syntyperän sensuroinnista kirjallisuudessa ja elokuvissa ks. Gordon, s. XIV-XV, 215, 232, 262.

[21] Fritz Tobias, Der Reichstagsbrand: Legende und Wirklichkeit, Grote, Rastatt/Baden, (1962).

[22] Fritz Tobias, The Reichstag Fire: Legend and Truth, Secker & Warburg, London, (1963).

[23] Gordon, s. XIV-XV.

[24] Gordon, kuva sivulla 232.

[25] Mel Gordon's Curriculum Vitae.

[26] Mel Gordon, Erik Jan Hanussen: Hitler's Jewish Clairvoyant, Feral House, Los Angeles, (2001); Ksm. Mel Gordon, Hitler's Jewish Psychic, Guilt & Pleasure, Issue 3, (Summer 2006); Tyson, "Hitler's Mischling Drama Coach", s. 10-14.

[27] Arthur Hirsch, Biography: "Prophet of Rage" Arthur Magida's attempt to understand the fiery Nation of Islam leader. The fact that Baltimore writer is Jewish, he says, didn't compromise his objectivity, The Baltimore Sun, (June 02, 1996).

[28] Arthur J. Magida, Nazi Séance: The Strange Story of the Jewish Psychic in Hitler's Circle, Palgrave Macmillan, New York, (2011).

[29] Phil Mason, Hitler's Secret Jewish Psychic: And Other Strange and Obscure History, Skyhorse Pub., New York, (2014).

[30] Erik Jan Hanussen, Meine Lebenslinie, Universitas, Berlin, (1930).

[31] Magida, s. 22.

[32] Klaus Kinski, Tarvitsen rakkautta, Kirjayhtymä, Helsinki, (1991), s. 168-169; Klaus Kinski, All I Need Is Love, Random House, New York, (1988), s. 114; Ksm. Harbinson, s. 31.

[33] George Robinson, "Confidence" Man: Hungarian filmmaker Istvan Szabo and the nature of trust, The Jewish Week, (01/25/2011); Jasper Rees, Theartsdesk Q&A: Director István Szabó, The Arts Desk, (27 August 2011); Joshua Hirsch, "Istvan Szabo: Problems in the Narration of Holocaust Memory", Journal of Film and Video, Vol. 51, No. 1, (Spring 1999).

[34] Gordon, s. XV.

[35] Tyson, kuvasarja sivulla 25, lainaa, Bundesarchiv, Bild #102-12772; Heinrich Hoffmannin juutalaisesta syntyperästä ks. Kardel, kuvateksti sivujen 75 ja 76 välissä; "Hoffmann" on tyypillinen juutalainen sukunimi. David S. Zubatsky ja Irwin M. Berent, Sourcebook for Jewish Genealogies and Family Histories, Avotaynu, Inc., Teaneck, NJ, (1996), "Hofman", "Hoffman", "Hofmann" ja "Hoffmann", s. 182-183; Heinrich W. Guggenheimer ja Eva H. Guggenheimer, Jewish Family Names and Their Origins: An Etymological Dictionary, Ktav Publishing House, Inc., New York, (1992), "Hofman", "Hoffman", "Hofmann" ja "Hoffmann", s. 343.

[36] Siegmund Breitbartista ks. Magida, s. 62-65.

[37] Steffen Hantke, "Hitler as Actor, Actors as Hitler: High Concept, Casting, and Star Performance in Der Untergang and Mein Führer", Cinephile: The University of British Columbia’s Film Journal, Vol. 5, No. 1, The University of British Columbia Film Program, Vancouver, (Winter, 2009), s. 22, v. 6.

[38] István Szabón ohjaamassa elokuvassa Hanussen (1988) Erik Jan Hanussenia näytellyttä James Bond -pahis Klaus Maria Brandaueria harkittiin alkujaan Grünbaumin rooliin.

[39] Based on the formal address to Hitler by all those in close proximity to him, the possessive pronoun "my" in "my Führer" points to the fact that, at the end of the coaching process, Hitler is, in fact, the product of his Jewish acting coach, Professor Adolf Israel Grünbaum (Ulrich Mühe)—a fact the film literalizes by having Grünbaum, hidden from view, speak the words that Hitler himself, having lost his voice, is incapable of uttering. —Steffen Hantke, s. 21.

[40] Hantke, s. 22.

[41] Gordon, s. XIII.