Schröder ei ollut natsipuolueen ainoa juutalainen tukija.[1] —Jos Rogiers
"Keppler-ympyrä" koostui tärkeimmistä natsipuoluetta tukeneista pankkiireista, teollisuusjohtajista ja rahoittajista.[2]
Hitlerin toimeksiannosta perustetun Keppler-ympyrän johtaja oli saksan-juutalainen pankkiiri ja SS-prikaatinkenraali paroni Kurt von Schröder (alkujaan Kramer/Schwartz), jonka vaimo oli saksanjuutalainen Ottilie Marie Edith von Schnitzler.[3]
Natsipuolueen tärkein pankkiiri, juutalainen Kurt von Schröder.
Saksassa von Schröder edusti sukunsa Lontoon J. Henry Schröder & Co. ja New Yorkin J. Henry Schroder Banking Corporation (Schrobanco) -investointi-pankkeja.[4]
Kurt von Schröder toimi myös Saksan keskuspankin johtokunnassa ja Kansainvälisen järjestelypankin (BIS) Saksan edustajana.
Kurt von Schröder johti saksanjuutalaisen pankkiirin Heinrich von Steinin[5] kanssa Kölnissä sijainnutta J. H. Stein -yksityispankkia, jossa Hitlerin, SS:n ja Gestapon pankkitilit sijaitsivat.[6]
J. H. Steinin Pariisin kirjeenvaihtopankkina toimi ranskanjuutalaisen Worms-suvun Banque Worms -liikepankki.[7] 28. tammikuuta 1795 Benedikt Moses Worms oli mennyt naimisiin Jeanette Rothschildin kanssa, joka oli Rothschild-pankkidynastian perustaneen Mayer Amschel Rothschildin tytär.[8]
[Alexander] Kreuter oli amerikkalainen natsien avustaja ranskalaisessa Worms-pankissa, joka oli sen jälkeen kun saksalaiset kävelivät Pariisiin, arjalaisoinut koko juutalaisten johtajien johtokuntansa. Kreuter oli yhteydessä juutalaiseen pankkiyritykseen Dillon, Read & Co. (Dillon oli arjalaisoinut nimensä [Lapowski]), joka oli vuoteen 1934 asti auttanut Hitlerin rahoittamisessa ja jonka kanssa [Schröder-pankin] Allen W. Dulles oli tekemisissä.[9] —Charles Higham
Alfred de Rothschildin käskystä Rothschild-sukuun kuuluneen Paul Warburgin vuonna 1913 perustaman yksityisen Yhdysvaltain keskuspankin Fedin (Federal Reserve System) tarkoitus on luoda "valtionvelkaa" (tyhjästä luotuja velkakirjoja), jotka lainataan Yhdysvaltain hallitukselle korkoa kantavaksi velaksi (tyhjästä luotua rahaa).
Paul Warburg johti myös Yhdysvaltain IG Farbenin (nykyään Bayer) kemianteollisuuden yhtymää ja hänen veli Max Warburg johti Saksan IG Farbenia, jotka rakensivat natsien sotakoneiston. Ilman IG Farbenia Hitler ei olisi voinut aloittaa ja pitkittää toista maailmansotaa.[10]
Kölnin Stadtwaldgürtel 35:ssä edelleen 2010-luvulla sijaitseva saksanjuutalaisen pankkiirin ja J. H. Stein -yksityispankin johtajan paroni Kurt von Schröderin entinen koti. 4. tammikuuta 1933 täällä järjestettiin tapaaminen,[11] jossa sovittiin kuinka kansainväliset juutalaiset keskuspankkiirit tulisivat Saksan, Yhdysvaltain ja Englannin keskuspankkien kautta asentamaan Hitlerin Saksan kansleriksi ja toimittamaan konkurssin partaalla olevalle natsipuolueelle loputtoman rahoituksen.[12] Vastapalveluksena Hitler tulisi käynnistämään toisen maailmansodan, jotta Saksa tuhoutuisi, kommunismi leviäisi Eurooppaan ja Israelin valtio perustettaisiin.
Kurt von Schröderin kotona 4. tammikuuta 1933 pidetyssä tapaamisessa olivat läsnä,
- Kurt von Schröder, joka edusti mm. Bethmann, Rockefeller, Rothschild, Schröder ja Warburg-sukuja.
- Allen W. Dulles, joka edusti Schröder-suvun Sullivan & Cromwell -asianajotoimistoa ja J. Henry Schroder Banking Corporation (Schrobanco) -investointipankkia, jonka johtokunnassa hän toimi. Dulles toimi Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA:n johtajana vuodet 1953-1961.[13]
- John Foster Dulles, joka veljensä tapaan edusti Schröder-suvun Sullivan & Cromwell -asianajotoimistoa. Dulles toimi Yhdysvaltain ulkoministerinä vuodet 1953-1959.[14]
- Franz von Papen, joka oli avioliiton kautta sukua Rothschild-sukuun kuuluneeseen Warburg-sukuun.[15]
- Wilhelm Keppler, jonka nimeä natsipuoluetta rahoittanut "Keppler-ympyrä" kantoi.
- Tuleva valtakunnankansleri Adolf Hitler, jonka isoisä oli mahdollisesti Salomon Mayer von Rothschild.[16]
- Tuleva valtakunnanvarakansleri Rudolf Hess, joka oli isänsä puolelta mahdollisesti sukua kansallissosialismin kehittäneelle Moses Hessille.[17]
- Tuleva SS:n ja Gestapon johtaja Heinrich Himmler (äidin puolelta Heyder, serkun puolelta Heymann).[18]
Toisen maailmansodan jälkeen tutkimukset J. H. Stein -yksityispankkiin estettiin,[19] koska rehellinen tutkinta olisi paljastanut kuinka juutalaista syntyperää olleet pankkiirit, teollisuusjohtajat ja rahoittajat (mm. Astor, Bechstein, Bethmann, Deterding, Dillon, Du Pont, Funk, Goldman, Goldschmidt, Hanfstaengl, Hohenlohe, Kahn, Kirdorf, Kuhn, Loeb, Mandl, Mendelssohn, Oppenheim, Oppenheimer, Rockefeller, Rothermere, Rothschild, Sachs, Samuel, Sarnoff, Schacht, Schnitzler, Schröder, Silverberg, Stauss, Stein, Trebitsch-Lincoln, Wallenberg, Warburg, Wittgenstein, Worms) olivat rahoittaneet Hitlerin valtaannousun ja natsien sotakoneiston.
Pankkiirit myös opettivat Hitlerille kuinka hän voisi luoda omaa velka- ja korkovapaata rahaa,[20] jotta toisesta maailmansodasta tulisi mahdollisimman pitkäkestoinen sekä siten varmistaisi Euroopan totaalisen tuhon, sotivien maiden maksimaalisen velkaantumisen pankkiireille, populaatiokontrollin, kommunismin leviämisen Eurooppaan ja Israelin valtion perustuksen.
Toisen maailmansodan jälkeen Ottilie von Schnitzlerin kanssa naimisissa ollut Kurt von Schröder, natsi-Saksan keskuspankkia johtanut unkarin-juutalainen Hjalmar Schacht (syntyjään Hajum Schachtl / Chajm Schachtel)[21] ja saksanjuutalaisen Inez Schnitzlerin naimisiinmenon kautta Schröder-sukuun kuulunut natsi-Saksan ”vaikutusvaltaisin liikepankkiiri” Hermann Josef Abs[22] pidätettiin hetkellisesti näön vuoksi, mutta kolmikko ja kaikki muut merkittävät juutalaiset natsipankkiirit vapautettiin ilman syytteitä.
Vuonna 1992 Rothschild-suvun omistama Macmillan-kustantamo julkaisi Sussexin yliopiston taloustiedon historian asiantuntijan Richard Robertsin Schröder-suvun historiikin Schroders: Merchants & Bankers.
Schröder-suvun pankkitoimintaa ylistävässä kirjassa paroni Kurt von Schröder mainitaan puolen sivun aikana "yhtenä Hitlerin valtaannousun tukijana, joka oli kaukaista sukua Lontoon ja New Yorkin Schröder-sukuun."[23]
Kirjassa ei mainita Schröder-suvun juutalaista alkuperää tai sitä, että paroni Kurt von Schröder oli SS-prikaatinkenraali ja Hitlerin henkilökohtainen pankkiiri, jonka kautta natsivallankumous toteutettiin.
Vuonna 1983 amerikanjuutalainen historioitsija Charles Higham[24] julkaisi kirjan Trading with the Enemy: The Nazi-American Money Plot 1933-1949, jossa jäljitettiin Hitlerin rahoittajia.
Higham ilmoittaa jo kirjan sivulla kaksi Kurt von Schröderin olleen avainhenkilö natsivallankumouksen toteutuksessa, ja kirjan aikana käydään laajasti läpi mm. Du Pont, Rockefeller, Schröder, Wallenberg ja Worms -sukujen Hitlerin rahoitusta.
Richard Roberts on ollut tietoinen Highamin kirjasta, sillä hän viittaa Highamin kirjaan yhden kerran oman kirjansa aikana.[25] Viittaus ei kuitenkaan liity Schröder-suvun Hitlerin rahoitukseen, jonka Roberts on järjestelmällisesti pitänyt poissa Schröder-suvulle kirjoitetusta kirjastaan.
Vuonna 1978 James Pool ja Suzanne Pool julkaisivat kirjan Who Financed Hitler: The Secret Funding of Hitler's Rise to Power 1919-1933.
Vuonna 1997 kirjasta julkaistiin "täydellisesti uudistettu ja päivitetty" uusintapainos, jonka seurauksena alkuperäisestä kirjasta oli kadonnut yli sata sivua. Eräs kadonneista kohdista oli,
Keskusteltuaan [Englannin keskuspankin johtajan Montagu] Normanin kanssa, [natsijohtaja Alfred] Rosenberg tapasi Lontoon Schröder-pankin edustajat, jotka olivat yhteydessä kölniläiseen rahoittajaan paroni Kurt von Schröderiin. Kurt von Schröderin serkku paroni Bruno von Schröder muutti nuorena Lontooseen ja hänestä tuli Britannian kansalainen vuonna 1914. Vuoden 1940 kuolemaansa asti paroni Bruno oli Lontoon J. Henry Schroder & Company ja New Yorkin J. Henry Schroder Banking Corporation -pankkilaitosten johtaja, joista kummankin oli perustanut Schröder-perheen aikaisempi jäsen. Paroni Kurt von Schröder oli kumppani yksityisessä kölniläisessä pankkitalossa J. H. Stein & Company. Kölnin Stein-pankki ja Lontoon sekä New Yorkin Schroder-pankit toimivat toistensa kirjeenvaihtajina ja olivat usein tekemisissä samojen rahasiirtojen kanssa. Brittiläisen Schroder-pankin toimitusjohtaja F. C. Tiarks oli myös Englannin keskuspankin johtaja ja Normanin liikekumppani. Siten oli olemassa suora yhteydenpito Stein-pankin (Kurt von Schröder), Schroder-pankin (Bruno von Schröder) ja Englannin keskuspankin (F. C. Tiarks ja Montagu Norman) välillä.[26] —James Pool ja Suzanne Pool
_________________________
[1] Jos Rogiers, The Bible, The Devil's Book: How the Doctrine of the Bible Brings Our World to Ruin, 3rd ed., BookSurge, Kentucky, (2010), s. 38.
[2] Hitlerin ja Kurt von Schröderin ”Keppler-ympyrästä” ks. Antony C. Sutton, Wall Street and the Rise of Hitler, ’76 Press, California, (1976), "Wall Street and the Nazi Inner Circle", s. 123-132; Kurt von Schröderin Hitlerin rahoituksesta ks. Sutton, s. 79-85, 99-100, 123; Charles Higham, Trading with the Enemy: The Nazi-American Money Plot 1933-1949, Barnes & Noble, New York, (1983), s. 7, 16, 63, 84, 243, 244; Charles Higham, American Swastika, Doubleday, New York, (1985), s. 188, 235-236; Eustace Mullins, The Secrets of the Federal Reserve: The London Connection, Bankers Research Institute, Virginia, (1993), "The Hitler Connection", s. 69-81, 99, 190; James Pool ja Suzanne Pool, Who Financed Hitler: The Secret Funding of Hitler's Rise to Power 1919-1933, The Dial Press, New York, (1978), s. 368, 485; "Keppler-ympyrä" tunnetiin myös nimillä "Kepplerin ystävien ympyrä", "Himmlerin ystävien ympyrä" ja ”talouden ystävien ympyrä”.
[2] Hitlerin ja Kurt von Schröderin ”Keppler-ympyrästä” ks. Antony C. Sutton, Wall Street and the Rise of Hitler, ’76 Press, California, (1976), "Wall Street and the Nazi Inner Circle", s. 123-132; Kurt von Schröderin Hitlerin rahoituksesta ks. Sutton, s. 79-85, 99-100, 123; Charles Higham, Trading with the Enemy: The Nazi-American Money Plot 1933-1949, Barnes & Noble, New York, (1983), s. 7, 16, 63, 84, 243, 244; Charles Higham, American Swastika, Doubleday, New York, (1985), s. 188, 235-236; Eustace Mullins, The Secrets of the Federal Reserve: The London Connection, Bankers Research Institute, Virginia, (1993), "The Hitler Connection", s. 69-81, 99, 190; James Pool ja Suzanne Pool, Who Financed Hitler: The Secret Funding of Hitler's Rise to Power 1919-1933, The Dial Press, New York, (1978), s. 368, 485; "Keppler-ympyrä" tunnetiin myös nimillä "Kepplerin ystävien ympyrä", "Himmlerin ystävien ympyrä" ja ”talouden ystävien ympyrä”.
[3] "Schröder"-sukunimi kirjoitetaan eri maissa eri lailla joko muodossa "Schröder", "Schroder" tai "Schroeder". Schröder-suvun esiäidit olivat Anna Kramer (1702-1790) ja Henriette von Schwartz (1798-1889). Richard Roberts, Schroders: Merchants & Bankers, Macmillan, London, (1992), s. 514, 517; Schröder-suvun juutalaisesta alkuperästä ks. Otto Strasser, Hitler and I, Jonathan Cape, London, (1940), s. 150; Rogiers, s. 38, lainaa, Otto Strasser, op. cit.; Hennecke Kardel, Adolf Hitler: Founder of Israel - Israel in War with Jews, Modjeskis’ Society Dedicated to Preservation of Cultures, San Diego, (1997), s. 62-63; Hennecke Kardel, Hitlers Verrat am Nationalsozialismus, Marva, Geneva, (1981), s. 60; Hennecke Kardel, Hitlers Abkunft: Das deutsch-israelische Tabu, Hamburg, (1995), s. 27-29; Harm Menkens, Wer will den dritten Weltkrieg?, Lühe Verlag, Steinkirchen, (1987), s. 48, lainaa, Jüdische Wochenblatt für Magdeburg, (February 10, 1933); Undoubted pain at surrendering complete control of Britain's largest independent merchant bank after almost two centuries will undoubtedly have been mitigated by the substantial financial gains for the Schroder family. The family, including descendants of the Hamburg Jew, Johann Heinrich Schroder, who founded the bank in 1818, own some 48% of the group. [...] Schroders, anglicised in 1957, issued £3m bonds in 1863 for the Confederacy in the American civil war and raised £1m seven years later to finance the building of the Tokyo-Yokohama railway. The Schroders were honoured by the German and British crowns: the founding father became a German baron, his son was knighted by Queen Victoria. —David Gow, Dynasty: a tale of money and power, The Guardian, (Wed 19 Jan 2000 02.23 GM); David S. Zubatsky ja Irwin M. Berent, Sourcebook for Jewish Genealogies and Family Histories, Avotaynu, Teaneck, (1996), "Schroder", s. 348; Heinrich W. Guggenheimer ja Eva H. Guggenheimer, Jewish Family Names and Their Origins: An Etymological Dictionary, Ktav, New York, (1992), "Schröder", s. 314.
[4] [...] [Schrobanco's] first 20,000 shares were taken by Baron Bruno [Schröder] and Frank Tiarks in the proportions two-thirds and one-third. The second 20,000 shares went to the Schröder partners, the Schrobanco directors and a number of outside subscribers: Baron Bruno, Tiarks and [Julius] Rittershaussen subscribing for a total of 15,401 shares; Schrobanco directors being allocated 199; and a Schröder nominee company, Jean Henrick & Co., taking 1,200. The outside shareholders, which in aggregate subscribed for 3,200 shares, 8 per cent of total equity, comprised four German private banks, Schröder Gebrüder, Gebrüder Bethmann, Deichmann & Co. and J. H. Stein; the Boden-Credit Ansalt and Bankhaus Johann Liebig & Co. of Vienna; the Banque Privee de Glaris of Switzerland and Staudt & Cia. [...] With respect to the New York firms, the Schroder family owned 81.3 per cent, the Tiarks family 8.4 per cent, and Barings 10.3 per cent. [...] Furthermore, in the market, Schroders was recognised as a London based firm with a US associate, not the other way round. [...] Tiarks also became involved in negotiations about the resumption of Anglo-German trade, a matter of enormous importance to J. Henry Schröder & Co. because of its outstanding credits to German firms, and was able to renew ties with Cologne's private banks, notably Deichmann & Co., the family firm of Baron Bruno's wife, J. H. Stein and Sal. Oppenheim & Cie. —Richard Roberts, s. 157, 220-221, 352, 354.
Mullins, s. 92-93; Schröder-suvun J. Henry Schröder & Co. (nykyään Schroders) on aina lukeutunut Yhdysvaltain keskuspankin hallitsijoihin. National City Bank ja First National Bank ovat nykyinen Citibank. National Bank of Commerce, Hanover National Bank ja Chase National Bank ovat nykyinen JPMorgan Chase.
Mullins, s. 98.
Mullins, s. 99.
[6] Mullins, s. 98, 77-78, lainaa, Victor Perlo, The Empire of High Finance, International Pub., New York, (1957), s. 177; J. H. Stein -pankki muuttui myöhemmin Marcard, Stein & Co. -pankiksi, jonka vastaavasti osti M. M. Warburg & Co. -pankki, jonka perustivat vuonna 1798 veljekset Moses ja Gerson Warburg. Warburg-suku omistaa pankin edelleen 2010-luvulla. Royal Bank of Scotland -pankin johtajana toiminut David Ogilvy toimi J. Henry Schroder & Co. -pankin johtajana ja puheenjohtajana. Ogilvy nai Virginia Ryanin, joka oli Thomas Fortune Ryanin ja Otto Kahnin pojantytär. Otto Kahn johti Felix Warburgin kanssa Kuhn, Loeb & Co. (myöhemmin Lehmann Brothers) -investointipankkia, jonka kautta rahoitettiin niin natsien kuin kommunistienkin vallankumouksia.
[7] Sutton, s. 81.
[8] Jeanette Rothschild was the eldest of Mayer Amschel Rothschild's children. Her Hebrew name was Schönge, but in common with Mayer Amschel's other daughters, she was more commonly known by the non-Hebrew name. Jeanette was born at the house of the Hinterpfann on 20 August 1771, and married a Frankfurt merchant, Benedikt Moses Worms, on 28 January 1795. She had six children, of which three were sons who, like their father, had a close working relationship with the Rothschild firm. When the sons were ennobled, they adopted arms which showed three arrows and a red shield, a clear reference to their Rothschild ancestry. —The Rothschild Archive, Jeannette Rothschild (1771-1859).
[9] Higham, American Swastika, s. 188; ”[Yhdysvaltain laivasto- ja puolustusministeri James] Forrestal toimi liikekumppanina osittain juutalaisessa pankkilaitoksessa Dillon, Read & Co., joka oli avustanut Hitlerin alkupäivien rahoituksessa. [...] Forrestal päätti päivänsä itsemurhalla. Vuonna 1949 hän hirttäytyi Washingtonin Bethesdan laivastosairaalan ikkunasta, jossa hän oli kärsimässä pitkälle edennyttä paranoidista skitsofreniaa. Uutislehdet raportoivat hänen huutaneen, että juutalaiset ja kommunistit matelivat hänen huoneen lattialla aikomuksenaan tuhota hänet.” —Charles Higham, Trading with the Enemy, s. 135, 210-211.
[10] Diarmuid Jeffreys, Hell's Cartel: IG Farben and the Making of Hitler's War Machine, Bloomsbury, London, (2009).
[11] Mullins, s. 75-76, 81; 4. tammikuuta 1933 tapaaminen on mainittu myös Michael Stürmer, Gabriele Teichmann ja Wilhelm Treue, Striking the Balance: Sal. Oppenheim jr. & Cie. - A Family and a Bank, Weidenfeld and Nicolson, London, (1994), s. 344; Roger Manvell ja Heinrich Fraenkel, Goebbels: Hitlerin mainosmies, Tammi, Helsinki, (1960), s. 80, 112, 309; Anna Maria Sigmund, Women of the Third Reich, NDE, Ontario, (2000), s. 157–158; G. M. Gilbert, The Psychology of Dictatorship: Based on an Examination of the Leaders of Nazi Germany, The Ronald Press, New York, (1950), s. 67, 70, 182; Douglas Reed, The Prisoner of Ottawa: Otto Strasser, Jonathan Cape, London, (1953), s. 115-116; Guido Giacomo Preparata, Conjuring Hitler: How Britain and America Made the Third Reich, Pluto Press, London, (2005), s. xii, 209, 265; Fritz Thyssen, I Paid Hitler, Hodden and Stoughton, London, (1941), s. 140, 146; Pool ja Pool, s. 312, 462-468; James Pool, Who Finaced Hitler: The Secret Funding of Hitler's Rise to Power, 1919-1933, Rev. ed., Pocket Books, New York, (1997), s. 339-343; Gerald Reitlinger, The SS: Alibi of a Nation, 1922-1945, Arms and Armour Press, London, (1981), s. 28; Louis L. Snyder, Encyclopedia of the Third Reich, Wordsworth Editions, Hertfordshire, (1998), s. 150, 154, 266, 314-315; Hansjürgen Koehler, Inside the Gestapo: Hitler’s Shadow Over the World, Pallas, London, (1940), s. 14; F. L. Carsten, The Rise of Fascism, 2nd ed., Batsford Academic and Educational, London, (1980), s. 151; Ernst Hanfstaengl, Hitler: The Missing Years, Eyre & Spottiswoode, London, (1957), s. 195; Joseph Howard Tyson, The Surreal Reich, iUniverse, Bloomington, (2010), s. 120, 123; Tyson kirjoittaa Kurt von Schroederin nimen väärin "Karl von Schroeder"; Tapaamisesta on olemassa myös valokuva, josta ks. Manvell ja Fraenkel, s. 309; Strasser, s. 151; Reed, s. 115; Pool, s. 340; Fritz Thyssenin mukaan natsipuolue oli 1930-luvulla taloudellisesti niin huonossa kunnossa, että puolue olisi kaatunut, mikäli von Schröder ei olisi rahoittanut heitä. Thyssen, s. 146.
[12] In 1932, [Hermann] Schmitz joiden forces with Kurt von Schröder, director of the BIS [Bank for International Settlements] and the enormously wealthy private bank, J. H. Stein, of Cologne, Germany. Schröder was a fanatical Nazi. On the surface he was suave, elegant, impeccably dressed, with a clean-cut face. In private he was a dedicated leader of the Death's Head Brigade. During the war he could be seen driving from his office in his sober pinstripe, changing in to a black and silver uniform covered in decorations, and continuing to a meeting by torchlight of his personal storm troopers. It was this SS man who was most closely linked to Winthrop Aldrich [Rockefeller] of the Chase Bank [JPMorgan Chase], Walter Teagle of Standard Oil [ExxonMobil], Sosthenes Behn of ITT [International Telephone & Telegraph], and the other American members of The Fraternity. In 1933, at his handsome villa in Munich, Schröder arranged the meeting between Hitler and von Papen that helped lead to Hitler's accession to power in the Reichstag. Also in 1932, Hitler's special economic advisor Wilhelm Keppler joined Schröder in forming a group of high-ranking associates of The Fraternity who could be guaranteed to supply money to the Gestapo. They agreed to contribute an average of one million marks a year to Himmler's personally marked "S" account at the J. H. Stein Bank, transferable to the secret "R" Gestapo account at the Dresdnerbank in Berlin. This group became known as the Circle of Friends of the Economy. […] As war approached, the links between the Rockefellers and the Nazi government became more and more firm. In 1936 the J. Henry Schröder Bank of New York had entered into a partnership with the Rockefellers. Schröder, Rockefeller and Company, Investment Bankers, was formed as part of an overall company that Time magazine disclosed as being "the economic booster of the Rome-Berlin-Axis." The partners in Schröder, Rockefeller and Company included Avery Rockefeller, nephew of John D. [Rockefeller], Baron Bruno von Schröder in London, and Kurt von Schröder of the BIS [Bank for International Settlements] and the Gestapo in Cologne. Avery Rockefeller owned 42 percent of Schröder, Rockefeller, and Baron Bruno and his nazi cousin 47 percent. Their lawyers were John Foster Dulles and Allen Dulles of Sullivan and Cromwell. Allen Dulles (later of the Office of Strategic Services [OSS/CIA]) was on the board of Schröder. Further connections linked the Paris branch of Chase to Schröder as well as the pro-nazi Worms Bank and Standard Oil of New Jersey in France. Standard Oil's Paris representatives were directors of the Banque de Paris et des Pays-Bas, which had intricate connections to the Nazis and to Chase. —Charles Higham, Trading with the Enemy, s. 22, 131-132.
St. Louis Post-Dispatch, (6 Jan 1933, Fri), s. 15.
Senaattori Claude Pepper kritisoi John Foster Dullesia, kuvernööri [Thomas E.] Deweyn ulkomaanasioiden neuvonantajaa hänen yhteyksistään asianajotoimisto Sullivan and Cromwelliin ja auttamisesta Hitleriä taloudellisesti vuonna 1933. Pepper kuvaili 4. tammikuuta 1933 pidettyä Franz von Papenin ja Hitlerin tapaamista paroni Schröderin kotona Kölnissä, ja siitä eteenpäin natsit pystyivät jatkamaan marssiaan kohti valtaa. —The New York Times, (October 11, 1944), lainattu, Mullins, s. 76, neljäs alaviite.
In October, after the world financial system had been disintegrated, officers of the Royal Air Force escorted Alfred Rosenberg, Hitler’s theorist of the race, in a guided tour of the London clubs. Rosenberg encountered, amongst others, the director of The Times, Geoffrey Dawson; the editor of the Daily Express and Churchill’s sidekick, Lord Beaverbrook; the human spider himself, [Bank of England governor Montagu] Norman, whom he indulged with anti-Semitic disquisitions; and the future great electors of the Nazis, the directors of the Schröder Bank. This was a concern towering over a vast network of interests all over the world; its legal office in Wall Street was none other than Sullivan & Cromwell, where the Dulles brothers, John Foster, the lawyer of Versailles and future US Secretary of State, and Allen, the Cold War chief of the CIA, had completed their apprenticeship. Bruno von Schröder, the patriarch, had been one of the founding members in 1905 of the Anglo-German Union Club, and his bank had come to belong to ‘that small ring of London finance houses [that had] an acknowledged, if unwritten, claim to be represented…on the Court of the Bank of England.’ ‘Since the war…Schröders had become the financial agents of Germany in London.’ From 1918 to 1945, the fiduciary of Schröders on the Court of the Bank of England was an individual by the name of Frank C. Tiarks. In a variety of posts and assignments, Tiarks had been involved with the ‘German experiment’ since its inception in 1918. [...] To fend off this diversion, on January 4, 1933, Papen summoned Hitler to convene under cover of secrecy at the townhouse of Baron von Schröder. A partner in J. H. Stein of Cologne, the German appendix of Schröders, Kurt von Schröder, along with Schacht and other exponents of German big business, had signed a petition in November 1932 addressed to von Hindenburg, urging the president to appoint Hitler as chancellor. During the pivotal synod of January 4, Hitler, sobered by the cold shower at the polls, agreed to join a coalition government, which he had until now sternly refused, and to serve as the quartet’s spearhead – or rather figurehead, as Papen and friends intended – in overthrowing the republic. From now on, Baron von Schröder and his syndicate of investors stood behind the debts of the party: with the stroke of a pen, the absentees granted the Nazis a new set of keys to the Grid – they granted them unlimited ‘credit.’ On January 17, Goebbels entered in his diary: ‘The financial situation is suddenly improved.’ [...] Papen, nominated Chancellor on May 31, 1932, proceded then to dismiss Parliament. Germany geared up for the second electoral joust of the year. This time the Nazis gave their very best. Thousands of speakers rambling across the Fatherland, Hitler’s outlandish airplane jaunts from one rostrum to another, radios ablare, vinyl records, marching bands, mounds of merchandise, reels rolling, swastika pins, a state-of-the-art propagandistic film shot by no less than Twentieth Century Fox, towers of pamphlets, oceanic quilts of posters patching the walls of all cities and flags everywhere: a babylonian splash. —Guido Giacomo Preparata, s. 194-195, 197, 200.
[13] Mullins, s. 75-76.
[14] Mullins, s. 75-76, 81.
[15] In his memoirs, former Chancellor and later Ambassador to Turkey Franz von Papen (himself related by marriage to the Warburg family of German-Jewish bankers) claimed that he often aided "Jews who had beem maltreated." —Alan Abrams, Special Treatment: The Untold Story of the Survival of Thousands of Jews in Hitler's Third Reich, Lyle Stuart, Secaucus, (1985), s. 156; "[Ensimmäisen maailmansodan] jälkeen von Papen hankki suuren omaisuuden naimalla Saarin-alueen rikkaan teollisuusjohtajan tyttären." —Fritz Thyssen, s. 311; In 1904 he [Franz von Papen] married the daughter of a rich Saar industrial baron, Martha von Boeck-Gothau [Martha von Boch-Galhau]. "The relatives of this family brought me in contact with many French and Belgian families, and in this way i acquired an intimate knowledge of the spiritual and cultural factors of these neighbouring countries, which made a very strong impression on me at the time." Five children resulted from this marriage. —G. M. Gilbert, s. 158; Franz von Papen mahdollisesti rahoitti natsipuoluetta myös suoraan. Sutton, s. 141; Franz von Papenilla oli kaksi juutalaista syntyperää olevaa neuvonantajaa Politsche Abteilungin johtaja Georg Gottheiner ja Argentiinan lähettiläs Heinrich von Kaufmann-Asser. Bernt Engelmann, Germany Without Jews, Bantam Books, New York, (1984), s. 244-245; Abrams, s. 122.
[16] Koehler, "The Fatal File", s. 140–166.
[17] "IS RUDOLF HESS 'NON-ARYAN'? Nazis' Latest Theory." The anti-Semitic Slovak radio in Bratislava, apparently not quite satisfied with any of the assorted explanations of the flight of Rudolf Hess published in Germany, has put forward a quaint suggestion of its own to solve the mystery. It is necessary, it believes, to inquire whether Rudolf Hess has any Jewish blood in his veins, and particularly whether he has any connection with the family of Moses Hess. —American Hebrew and Jewish Tribune, #149, Nro 8, (1941); Rudolf Hessin juutalaisesta syntyperästä ks. Bronder, s. 211; Kardel, s. 40; "Hess" on tyypillinen juutalainen sukunimi. Zubatsky ja Berent, "Hess", s. 177; Guggenheimer ja Guggenheimer, "Hess", s. 337.
[18] Heinrich Himmlerin juutalaisesta syntyperästä ks. Bronder, s. 211; Kardel, s. 44, 67; John M. Steiner, Power Politics and Social Change in National Socialist Germany: A Process of Escalation into Mass Destruction, Mouton, The Hague, (1976), s. 257, v. 185; Wilhelm Hoettl, The Secret Front: The Story of Nazi Political Espionage, Frederick A. Praeger, New York, (1954), s. 37; Willi Frischauer, Himmler: Evil Genius of the Third Reich, Odham Press, London, (1953), s. 36; Charles Wighton, Heydrich: Hitlers Most Evil Henchman, Chilton, Philadelphia, (1962), s. 125-126; George Victor, Hitler: The Pathology of Evil, Brassey's, Virginia, (1998), s. 147; "Heyder", "Heymann" ja ”Himmler” ovat tyypillisiä juutalaisia sukunimiä. Zubatsky ja Berent, "Heyder", "Heymann" ja "Himmler", s. 177-178.
[19] Sutton, s. 85, 129.
[20] Stephen A. Zarlenga, The Lost Science of Money: The Mythology of Money – The Story of Power, American Monetary Institute, New York, (2002), "Germany's 1923 Hyper-Inflation Under a Private Central Bank", s. 575-602; Ellen Hodgson Brown, Web of Debt: The Shocking Truth About Our Money System and How We Can Break Free, 3rd ed., Third Millennium Press, Louisiana, (2008), "Sneering at Doom: Germany Finances a War Without Money", s. 233-238.
[21] Hjalmar Schachtin juutalaisesta syntyperästä ks. John Weitz, Hitler's Banker: Hjalmar Horace Greeley Schacht, Time Warner Paperbacks, London, (2002), s. 7; Norbert Mühlen, Hitler's Magician: Schacht - The Life and Loans of Dr. Hjalmar Schacht, Routledge, London, (1938), s. 21, 29; David Pietrusza, 1932: The Rise of Hitler and FDR - Two Tales of Politics, Betrayal, and Unlikely Destiny, Lyons Press, Guilford, (2016), s. 75.
[22] One reason for optimism was the prominent role in the post-war german financial administration of Dr Hermann J. Abs, who was well known to the pre-war partners since he had been a volunteer in the firm in the 1920s and his wife was related to Helmut Schroder. —Richard Roberts, s. 322.
[23] Roberts, s. 295-296.
[24] Charles Highamin juutalaisesta syntyperästä ks. Higham, Trading with the Enemy, s. xiv; But beneath the hysteria was a serious story and Higham spent years developing the theme with the highly praised (and always ''shocking'') Trading with the Enemy and American Swastika. [...] Where did Higham's patriotic and righteous zeal come from? From his father, who had been a member of Churchill's war cabinet. Higham recalled sitting on Churchill's knee as a child. He wrote: ''I feel a strong sense of loyalty to Britain, as well as to my adopted country, the United States of America. Moreover, I am part Jewish. Auschwitz is a word stamped on my heart forever.'' He once said he was moved by the recent book Churchill and the Jews: A Lifelong Friendship, by Sir Martin Gilbert. [...] He had a delight in the macabre and the absurd, exemplified by his invitation to the English widow of Herman Erben for dinner in Los Angeles with a [Errol] Flynn double, Chuck Pilleau. Higham coaxed from her a bizarre revelation: SS agent Erben was circumcised. [...] Marlene Dietrich, he said, hated his book about her, so she tossed it out of her Paris apartment window, hitting a vase on the way. This hit a man in the street, who sued Dietrich. —Philippe Mora, A scourge of Hollywood and Nazis, The Sydney Morning Herald, (May 7, 2012 — 3.00am).
[25] Roberts, s. 582, v. 4.
[26] Pool ja Pool, s. 311.
[26] Pool ja Pool, s. 311.
