Salò - Sodoman 120 päivää (1975)
Salò on tarina fasismista, sadismista ja kiduttamisesta, jonka lähes myyttisiin julmuuden lukemiin puski ohjaajan murha hieman ennen elokuvan julkaisua.[1] —Lynne Fallwell
Vuonna 1975 Pier Paolo Pasolini ohjasi ja käsikirjoitti Naton operaatio Gladion ja P2-vapaamuurariloosin parapoliittista terrorivallankäyttöverkostoa peilanneen elokuvan Salò - Sodoman 120 päivää.
Decameronemaisittain markiisi de Sade,[2] Paul Vecchiali,[3] Dusan Makavejev[4] ja Ezra Pound[5] runnovat Paholaista Helvettiin 25 vuotta Suomessa kiellossa olleessa elokuvassa, jossa kommunistihomoseksuaali Pier Paolo Pasolini[6] terminaalisesti luo professori Stephen Barberin[7] mukaan "ainutlaatuisen tilan saavuttavan kokemuksen, jossa elokuva lopullisesti kohtaa kuoleman."[8]
Pasolinin fasisti-isä oli Italian diktaattorin Benito Mussolinin hengen pelastanut uhkapeliriippuvainen ja alkoholisoitunut tykistöupseeri Carlo Alberto Pasolini,[9] joka lopulta joi itsensä hengiltä.[10]
Markiisi de Saden[11] renatopolsellimaisen synnin filosofian ja natsi-Saksan Italiaan pystyttämän vuosien 1944-1945 Salò-tasavallan fasistihallinnon puitteisiin maskeeratun Salòn huhuttiin koituneen fasistina uransa aloittaneen Pasolinin kohtaloksi, joka murhattiin muutama viikko ennen elokuvan ensi-iltaa.[12]
De Saden pornograafisia kidutus-satuja oli yhdistetty natsi-Saksan puitteissa jo ranskalais-italialaisessa Hyveessä ja paheessa (1963), mutta vasta Pasolinin elokuva oli de Saden "sadismileiman" veroinen.[13]
Pasolinin muiden filmien kannibalismissa ja sodomiassa on luovaa voimaa, kun taas tämän filmin [Salò] jäätävä taiteellisuus järkyttää.[14] —Christoph Klimke
Salòn kuvausten aikaan varastettuja filmirullia ei ole ilmaantunut 2020-luvullakaan.[15] Kadonneissa kohtauksissa eritteet roiskuivat kitoihin genitaalien erikoislähikuvissa, jälki-istunnot suoritettiin myös sähkötuolissa ja rotta ommeltiin vaginan sisään.[16]
Hylkäämänsä vuosien 1971-1974 "elämän trilogian" (Decamerone; Canterburyn tarinoita; Tuhannen ja yhden yön tarinoita)[17] rinnalle Pasolini kaavaili ”kuoleman trilogiaa”, jonka Salò aloitti ja jota Porno-Teo-Kolossal olisi jatkanut.[18]
Philippe Bouvard: Tuleeko Salòsta skandaali?
Pier Paolo Pasolini: Uskon skandaalin olevan velvollisuus. Skandaaliksi tuleminen on nautinnollista. Skandaalista keltäytyminen on ahdasmielisyyttä.[19]
Salò - Sodoman 120 päivää (1975) ohjannut ja käsikirjoittanut Pier Paolo Pasolini kuolleena Italian Ostian rannalla 2. marraskuuta 1975, muutama viikko ennen Salòn ensi-iltaa.
Vihdoin pääsimme hänestä eroon, tästä sekopäästä, tästä 1950-luvun jäänteestä.[20] —Edoardo Sanguinetti
Ainoastaan kuoleman hetkellä elämämme, joka on siihen asti ollut sekava, selvittämätön, ehdollinen - saavuttaa merkityksen.[21] —Pier Paolo Pasolini
Pier Paolo Pasolini, 1922-1975
Pedofiliaskandaalin seurauksena[22] Italian kommunistipuolueesta vuonna 1949 erotettu kirjailijana, runoilijana ja elokuvaohjaajana tunnettu Pier Paolo Pasolini (1922-1975) kuoli 2. marraskuuta 1975 Rooman läheisyydessä sijainneen Ostia-satamakaupungin rannalla.
Pasolinin kuolema on edelleen 2020-luvulla selvittämättä, joskin vuosi-kymmenten varrella erilaisia harhaanjohtavia teorioita on tuotu esiin.[23]
No il caso è felicemente risolto
Virallisin versio on Pasolinin murhasta alkujaan tuomitun Giuseppe ”Pino” Pelosin kertoma tarina.
Keskeytettyään viimeisen haastattelunsa ja jättäen vastaamatta haastattelijan viimeiseen kysymykseen siitä kuinka hän voisi "vältellä vaaraa", Pasolini ajoi Alfa Romeo 2000 GT -urheiluautollaan Rooman juna-asemalle ja otti sieltä kyytiin 17-vuotiaan poikaprostituoidun nimeltä Giuseppe Pelosi.[24]
Kaksikko suuntasi Ostian rannalle, jossa Pasolini alkoi ottaa Pelosilta suihin. Hetken kuluttua Pasolini lopetti suutyön kesken ja käski Pelosin poistua autosta. Ulkona Pasolini hiipi Pelosin taakse ja yritti laskea hänen housujaan. Pelosin kieltäessä häntä, otti Pasolini maasta aitakepin ja yritti farkkujen läpi raiskata Pelosin sillä. Pelosi kääntyi hätäisesti ympäri ja haukkui äkäisessä kiihkossa ollutta Pasolinia hulluksi.
Giuseppe Pelosi ja Pier Paolo Pasolini
Pelosi lähti juoksemaan, mutta kaatui ja Pasolini hyppäsi hänen päälleen. Kahakan yhteydessä Pelosi oli saanut käteensä maassa olleen laudan, jolla hän oli lyönyt Pasolinia päähän sellaisella voimalla, että Pasolinin kallo halkesi. Pelosi oli myös potkinut Pasolinia penikseen ja kiveksiin niin kovaa, että teoista seurasi sisäistä verenvuotoa.
Pasolinin taltutettuaan Pelosi juoksi takaisin autolle, lähti ajamaan, eikä ollut varma oliko hän tahattomasti ajanut maassa maanneen Pasolinin yli.
Verinen Pelosi kiihdytti Pasolinin autolla kovaa vauhtia kohti Roomaa jääden pian kiinni ylinopeudesta ja myöhemmin seuraavana päivänä myönsi murhanneensa Pasolinin.
Vuosia kestäneen oikeusprosessin jälkeen vuonna 1979 alaikäisenä tuomittu Pelosi sai yhdeksän vuotta vankeutta Pasolinin murhasta. Vapauduttuaan neljä vuotta myöhemmin vuonna 1983 Pelosi jatkoi rikollista elämäntyyliään ryöstelyiden ja väkivaltarikosten merkeissä sekä antamalla lehdistölle ristiriitaisia haastatteluita Pasolinin murhasta.[25]
L'istruttoria è chiusa: dimentichi
Usein on epäilty, ettei Pasolinia huomattavasti pienikokoisempi Pelosi olisi yksin kyennyt saamaan niin paljon vahinkoa Pasoliiniin. Pasolinin murhatapa ei myöskään vaikuta hätäiseltä itsepuolustukselta vaan julkiselta teloitukselta. Tuleen sytytetyn Pasolinin kasvoihin ja sukupuolielimiin oli kohdistettu useita iskuja. Pasolinia oli hakattu ainakin neljällä eri lyöntivälineellä ja hänen ylitseen oli ajettu useita kertoja autolla.[26]
Myös Italian salainen palvelu osoitti kummallista kiinnostusta tutkimuksen alkuvaiheessa ja tärkeitä johtolankoja ilmeisesti jätettiin huomioimatta, mikä sai aikaiseksi sen, että artistin kuolemasta keskusteltiin yhtä paljon kuin hänen elämästä.[27] —Michael Day, The Independent, 23.3.2010
Tekopaikkaa ei missään vaiheessa eristetty tutkintaa varten. Viranomaisten saapuessa paikan päälle murhaa seuranneena aamuna, vaelsi siviilejä Pasolinin ruumiin ympärillä.
Viereisellä kentällä alkoi myös jalkapallo-ottelu, jonka seurauksena pallo pomppi ajoittain ruumiin viereen. Tämän jälkeen avulias poliisi potkaisi pallon takaisin.[28]
Tapahtumapaikalta katosi todistusaineis-toa[29] ja Pasolinin auton takapenkiltä löytyi vihreä huppari sekä pohjallinen, jotka eivät kuuluneet Pasolinille tai Pelosille.
Murhapaikalta ja autosta löytyi myös tutkimatta jätettyjä verisiä sormenjälkiä, kuten auton katolla ollut Pelosin kertomaan tarinaan sopimaton Pasolinin verinen kädenjälki. Matkustajan puolelta katolta ja kahvasta löytyi myös veriset jäljet, jotka vihjasivat, että Pelosilla oli ollut matkustaja tai joku muu mukana ollut oli ajanut autoa.[30]
Murhaa tutkineet viranomaiset jättivät Pasolinin auton ulos sateeseen, minkä seurauksena verinen todistusaineisto huuhtoutui pois auton korista. Kun tapausta tutkinut poliisituomari pyysi auton nähtäväkseen, ajoivat viranomaiset auton tolppaan, minkä seurauksena rikosteknisestä näytöstä tuli käyttökelvotonta.[31]
Vuonna 1976 professori Faustino Durante työsti rikosteknisen raportin Pasolinin murhasta ja kirjoitti loppulausunnossaan,
Yhteenvetona kaiken aiheellisen aineiston (tapahtumapaikka, Pelosin kuulustelut, todistuskappaleet, keppi, lauta, vaatteet, Pasolinin vammat) perinpohjaisen tutkinnan jälkeen näyttää yksiselitteisesti siltä, että Pelosin lausunnot koko hyökkäyksen dynamiikasta ovat epäluotettavia mikä johtaa meidät miettimään todennäköisempää hypoteesia, että Pasolini oli uhri hyökkäyksessä, jonka suoritti useampi kuin yksi henkilö.[32] —Faustino Durante
Huhtikuussa 1976 Pasolinin murhan oikeudenkäyntiä tuomaroinut Carlo Alfredo Moro sanoi, että Pelosi tappoi Pasolinin tuntemattomien henkilöiden avustamana. Moron lausuntoon ei reagoitu, eikä vasemmisto- tai oikeistolehdistö vaatinut lisäselvityksiä.
Normaalisti tämä olisi vaatinut viranomaisia avaamaan tutkimuksen uudestaan, mutta korkeampi tuomioistuin huomiota herättävästi lähes välittömästi muutti päätöstä poistamalla viittauksen "tuntemattomien henkilöiden avustamana". Tähän päivään asti kukaan ei tiedä miksi korkeampi tuomioistuin vaati, että Pelosi toimi yksin.[33] —Andrew Gumbel, The Independent, 23.9.1995
Kuukautta myöhemmin toukokuussa 1976 Paese sera -lehti julkaisi kirjeen, joka sisälsi tietoa Pasolinia ja Pelosia seuranneesta autosta, jossa oli neljä henkilöä. Oikeuskansleri ei aloittanut asiasta tutkimusta.
Tämän jälkeen Pasolini-perheen asianajaja Nino Marazzita vastaanotti entistä yksityiskohtaisempaa tietoa sisältäneen kirjeen, jonka jälkeen hän itse nosti syytteen. Oikeuskansleri perusti kansion, antoi sille numeron ja ilman tutkimuksia arkistoi tiedoston järjestelmään.[34]
7. toukokuuta 2005 Pasolinin murhasta lähes 10 vuoden tuomion istunut Giuseppe Pelosi perui alkuperäisen lausuntonsa ja sanoi olleensa mukana Pasolinin murhassa perheeseensä kohdistuneen uhkailun vuoksi. Pelosin mukaan kolme eteläistä murretta puhunutta henkilöä oli suorittanut murhan ja haukkunut Pasolinia teon aikana "likaiseksi kommunistiksi".
Todistajalausunnon muuttamisen seurauksena Pasolini-tutkimus avattiin uudelleen, mutta lopetettiin nopeasti tuomareiden ilmoittaessa, ettei riittävää näyttöä ole.
22. maaliskuuta 2010 Rooman entinen pormestari Walter Veltroni ja yli 30 parlamentin edustajaa vaativat tuloksetta oikeusministeri Angelino Alfanoa ja pääministeri Silvio Berlusconia edesauttamaan uusien tutkimusten aloittamista.[35]
3. joulukuuta 2014 Agence France-Presse (AFP) julkaisi artikkelin otsikolla "Uusi DNA-käänne Pasolinin murhamysteeriin",
Lähes neljä vuosikymmentä murhansa jälkeen maineikkaan italialaisen elokuvaohjaajan ja runoilijan Pier Paolo Pasolinin kuoleman ympärillä oleva mysteeri on saanut uuden dramaattisen käänteen. [...] Tiistaisten lehtiraporttien mukaan sinä iltana Pasolinin yllä olleiden vaatteiden DNA-näytteet ovat tällä välin paljastaneet jälkiä, jotka kuuluivat ainakin kolmelle henkilölle. [...] Uudessa todistajanlausunnossaan Pelosi väitetysti sanoo, että hän ja Pasolini olivat juuri nousseet ohjaajan Alfa Romeosta, kun heidän kimppuun hyökkäsi ainakin kuusi muuta henkilöä, jotka olivat saapuneet kahdella autolla ja mopolla. Kaksi hyökkääjää hakkasi ohjaajaa rautatangoilla ja sen jälkeen ajoivat hänen päältään Pasolinin oman auton kaltaisella autolla, sanoi Pelosi.[36] —Agence France-Presse, 3.12.2014
La polizia accusa: il servizio segreto uccide
Pasolinin ohjaaman ja käsikirjoittaman Salò - Sodoman 120 päivää (1975) –elokuvan sisältämän pianonsoittajahahmon itsemurhauhrauksen tavoin monet ovat tulkinneet Salòn Pasolinin "itsemurhaviestiksi", "viimeiseksi tahdoksi" tai "testamentiksi" sekä epätoivoiseksi yritykseksi päästä sinuksi homoseksuaali-suuteensa, elämänkatsomuksensa ja vallitsevan poliittisen järjestelmän kanssa.
Täten he vihjaavat, että Pasolini oli etukäteen suunnitellut ja sitten tahallisesti provosoinut oman kuolemansa.[37]
Täten he vihjaavat, että Pasolini oli etukäteen suunnitellut ja sitten tahallisesti provosoinut oman kuolemansa.[37]
Monien kritisoijien mukaan Salò oli symbolinen todiste Pasolinin moraalisesta turmeltuneisuudesta (että hän oli sadisti) ja hänen sympatisoijilleen se oli merkki hänen itsetuhoisasta epätoivosta (että hän oli masokisti).[38] —Kriss Ravetto
"Delegointi-itsemurhatarinan" ohella harhaanjohtavaa johtolankaa viljelivät ruotsalaiset eksploitaatioelokuva- ja metallimusiikki-historioitsijat Daniel Ekeroth ja Tobias Petterson.
Violent Italy: Incredible Exploitation Cinema (2002) -kirjassaan kaksikko antoi ymmärtää, että Marino Girolamin oikeistolainen poliziotteschi-rikoselokuva Violent Rome (Roma violenta, 1975) oli vastuussa Pasolinin kuolemasta,
Koiranpentusilmillään ja mustilla kiharaisilla hiuksillaan teini-ikäinen Piero Pelosi veti puoleensa vanhoja miehiä kaikilta elämänaloilta ja makasi heidän kanssaan rahasta. Hänen äiti ei ollut kovinkaan innostunut poikansa hämärästä elämäntyylistä, mutta hankki tälle kuitenkin savukkeita ja pienen auton. Vuoden 1975 syksynä hän käski poikansa käydä katsomassa paikallisessa elokuvateatterissa elokuvan Violent Rome. Pelosin äiti ajatteli, että elokuva opettaisi pojalle elämästä asian tai kaksi. Muutamaa päivää myöhemmin Rooman ulkopuolella Ostian parkkipaikalla Piero Pelosi murhasi Pier Paolo Pasolinin. Violent Rome kertoo tarinan poliisista, joka rohkaisee siviilejä toimimaan väkivaltaisesti yhteiskunnan rikollisia ja perverssejä vastaan. Se saattoi olla inspiraationa Pelosille hankkiutua eroon Pasolinista, joka oli katolisen kirkon jäsen ja samanaikaisesti homoseksuaalikommunisti.[39] —Daniel Ekeroth ja Tobias Petterson
Elokuvan syyllistäminen syytetyn toimintamalleista ei ollut uutta 1970-luvun Euroopassa. Pasolinin murhan jälkeen eräs ranskalainen elokuvakriitikko sanoi, että Salò tulisi näyttää todistusaineistona Pelosin oikeudenkäynnissä osoittamaan, että kuka tahansa joka voi ohjata sellaisen elokuvan, käytännössä kerjäsi tulla murhatuksi.[40]
Pelosin puolustusasianajaja Rocco Mangia myös teki työtä käskettyä ja käytti oikeudessa Salòa esimerkkinä siitä kuinka sadistisesti Pasolini oli oletetusti suhtautunut hänen päämieheensä.[41]
Sentenza di morte
Pasolinin läheinen ystävä, näyttelijä Laura Betti esitti pedofiilifasistijohtajan Attila Mellanchinin (Donald Sutherland) kieroa Regina-vaimoa Bernardo Bertoluccin fasisti-Italiasta kertoneessa elokuvassa 1900 (1975).
Betti kirjoitti vuonna 1979 Pasolinin kuolemasta ranskankielisen kirjan Pasolini: chronique judiciaire, persécution, exécution "Pasolini: Juridinen historiikki, vaino, teloitus", joka pyrki osoittamaan Pasolinin murhan olleen poliittinen salaliitto.[42]
Alkujaan Salòn ohjaajaksi kaavaillun, Pasolinin läheisen ystävän Sergio Cittin mukaan osa Salòn filmirullista oli varastettu Pelosin apureiden toimesta ja Pasolini aikoi tavata kiristäjänä esiinty-neen Pelosin murhailtanaan.[43]
[...] Pelosi oli vain poika, joka toimi syöttinä niille viidelle. He vain käyttivät häntä tarvitessaan jonkun, joka ottaisi syyn rikoksesta. Pelosin piti pelata näiden henkilöiden pelaamaa peliä, "kunnioitettujen" henkilöiden, jotka määräsivät murhan.[44] —Sergio Citti
Cittin mukaan tutkijat olivat jättäneet huomioimatta murhapaikan vieressä olleelta jalkapallokentältä löytyneet veriset kepin palaset sekä silminnäkijän, joka oli nähnyt kuinka viisi miestä raahasi Pasolinin autosta.[45]
Vuonna 1975 Salò - Sodoman 120 päivää kuvausten aikaan todennäköisesti P2-vapaamuurariloosin toimesta varastettujen filmirullien sähkötuolikohtauksen valokuvakompositio.[46] Samana vuonna Pasolini kuoli raportoidusti Ostian rannalla puukepin iskuihin.
Viisi vuotta aikaisemmin Pasolini ja Sergio Citti olivat tehneet Ostia (1970) -nimisen elokuvan, jossa Ostian rannalla mieshenkilö hakkaa toisen mieshenkilön kuoliaaksi puukepillä. Pasolinin viisi vuotta myöhemmin tapahtuvan tosielämän murhan mieleen tuova jakso esittää pääosaa myös alkuperäisessä italialaisessa locandina-julisteessa.
Gladio ja P2
[Naton operaatio Gladio oli] parhaiten pidetty ja tuhoisin poliittinen ja sotilaallinen salaisuus sitten toisen maailmansodan.[47] —The Observer, 18.11.1990
Vuotta ennen kuolemaansa Pasolini oli kirjoittanut artikkelien sarjan ja sarjan kuuluisimman tekstin Il romanzo delle stragi "Verilöylyn novelli” Corriere della Sera -päivälehteen. Tekstissä Pasolini väitti tietävänsä tärkeiden henkilöiden nimiä, jotka järjestivät terroristi-iskuja ja salamurhia Italiassa sekä hallitsivat niin äärioikeistoa kuin äärivasemmistoa.[48]
Artikkeleissaan Pasolini oli viitannut P2-vapaamuurariloosin kanssa toimineeseen Naton operaatio Gladioon,[49] jonka yksi tehtävä oli pystyttää siviilien tappamiseen erikoistuneita ääriuusnatsi- ja radikaalikommunisti-terroristi-järjestöjä Eurooppaan.[50]
[...] "Rosa dei venti" ("Tuuliviiri") -skandaali sattui vuotta ennen Salòn tekoa. "Jännitteen strategian" tapaan tähän skandaaliin liittyi kumpikin, äärioikeisto ja salaiset palvelut, jotka koordinoivat terroritekoja. Tämä [Rosa dei venti] -uusnatsijärjestö yhdistettiin Naton pystyttämään kansainvälisen salaisen palvelun järjestöön [Gladio] yhdistäen siten lännen kapitalistivallat uusfasismin politiikkaan.[51] —Kriss Ravetto
Pasolinin salaliittomainen murha sattui Italian "lyijyisten vuosien" ja "jännitteen strategian" ajanjaksolla, joka sijoittui 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun. Tuona aikana Naton operaatio Gladion toimesta Italian poliittinen järjestelmä oli kovimman myllerryksen ja salakavalan vehkeilyn taistelutantereena sitten toisen maailman-sodan.[52]
16. maaliskuuta 1978 vasemmistoradikaali terroristiryhmä Punaiset prikaatit,[53] jota johti Gladion kanssa toiminut vapaamuurari-loosi P2 (Propaganda Due),[54] sieppasi ja murhasi Pasolinin murhan oikeudenkäyntiä tuomaroineen Carlo Alfredo Moron veljen, silloisen Italian pääministerin Aldo Moron.
Vuonna 1877 perustetun vallankumouksel-lisen rikollissyndikaatti P2:n jäsentietoja paljastui julkisuuteen 17. maaliskuuta 1981, kun terroristiloosin johtajan ja natsi-Saksan SS:n Hermann Göring -divisioonan entisen vääpelin Licio Gellin omistaman tekstiilitehtaan kassakaapista löytyi lähes tuhat nimeä kattanut jäsenlista.[55]
P2:een kuuluneita merkkihenkilöitä olivat ainakin mafiapankkiiri Michele Sindona, joka vuonna 1986 myrkytettiin vankilassa syanidilla; Vatikaani-pankkiiri Roberto Calvi, joka vuonna 1982 löytyi hirtettynä Lontoon Blackfriars-sillalta; Italian merkittävimmän sosiaaliliberaalin uutislehden Corriere della Seran johtajat ja omistajat; Hyvästi, Afrikka! (1966) mondo-dokumentin tuottanut Angelo Rizzoli; Italian demokraattisen sosialistipuolueen sihteeri Pietro Longo; Italian kristillisdemokraattisen puolueen varajohtaja Publio Fiori ja entinen varajohtaja Rolando Picchioni; uusnatsijohtaja Stefano Delle Chiaie; silloinen pääministeri Arnaldo Forlani, tuleva pääministeri Silvio Berlusconi ja seitsemän edellisen sekä tulevan hallituksen pääministeri Giulio Andreotti; kuninkaan poika ja Napolin prinssi Victor Emmanuel; sisäministeriön tiedustelusolun johtaja Federico Umberto D'Amato, joka oli johtanut poliisivoimia fasistidiktaattori Benito Mussolinin Salò-tasavallassa; armeijan tiedustelun eversti Giuseppe Belmonte, joka työskenteli uusfasisti-terroristijärjestö Nuclei Armati Rivoluzionarin (NAR) kanssa, joka oli salamurhien lisäksi vastuussa 85 tappaneesta ja 200 haavoittaneesta vuoden 1980 Bolognan rautatieaseman pommi-iskusta; sotilastiedustelun varajohtaja kenraali Pietro Musumeci, joka tuomittiin Bolognan rautatieaseman pommi-iskututkimusten harhaan-johdatuksesta; sotilastiedustelun johtajat kenraali Giuseppe Santovito ja kenraali Vito Miceli, joka pidätettiin vuonna 1974 hallituksen vastaisesta salaliitosta; tiedustelupalvelun johtaja kenraali Giulio Grassini; tiedustelu- ja salaisten palveluiden komitean johtaja Walter Pelosi sekä pääesikunnan johtaja amiraali Giovanni Torrisi.
Naton operaatio Gladiosta ja P2-vapaamuuraloosista on kirjoitettu useita kirjoja eri kielillä. Rehellisin otsikko annetaan Jens Mecklenburgin vuonna 1997 toimittamassa saksankielisessä kirjassa Gladio: Die geheime Terrororganisation der Nato "Gladio: Naton salainen terroristijärjestö".[56]
Vuonna 1982 Pier Francesco Pingitore teki P2-paljastusta halveeraavan komediaelokuvan Attenti a quei P2 "Varokaa P2:ta", jossa Anna Maria Rizzoli esittää "Madame J. De Groschildia".[57]
Ainakin 2500 jäsentä[58] käsittäneen P2:n puutteellinen 962 nimen lista sisälsi kaikkien Italian tiedustelupalveluiden johtajien nimet, 195 armeijan virkamiestä (30 kenraalia), 44 parlamentin jäsentä, 19 tuomaria, 58 yliopistoprofessoria sekä lukuisia ministereitä, pääministereitä, puolueiden johtajia, diplomaatteja, poliisijohtajia, keskuspankkiireja, teollisuusjohtajia, toimittajia, tv-kanavien johtajia, puheohjelmien haastattelijoita ja uutistenlukijoita.
P2 oli ainoastaan yksi Italian suurloosin alaisuudessa toimineista yli 500 julkisesta ja salaisesta vapaamuurariloosista. Listan julkaisun jälkeen Italian pääministerin Arnaldo Forlanin (P2-jäsen) hallitus hajosi ja P2:n johtaja Licio Gelli muutti ulkomaille.[59] Vuonna 1996 Gelli oli ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi - ehdokkuutta tuki Äiti Teresa.
12. joulukuuta 1969 Naton Gladio- ja P2-verkosto suorittivat terroristipommi-iskun Piazza Fontanalla sijainneeseen pankkiin, jossa kuoli 17 ja haavoittui 88 ihmistä.[60] Kolme vuotta myöhemmin Pasolini ohjasi ja käsikirjoitti Giovanni Bonfantin ja Goffredo Fofin kanssa aiheesta kertoneen dokumentin 12 dicembre (1972).[61]
Paljastus oli järkyttänyt Italian kansaa, joka joutui toteamaan, että maassa toimi vaikutusvaltainen vapaamuurariloosi, joka "piilovaltiona valtiossa" piteli italialaisen yhteiskunnan lankoja käsissään.[62] [...] P2 oli armoton vastustajilleen, ja se on yhdistetty lukuisiin murhiin ja salajuoniin.[63] —Hanne-Luise Danielsen
Enrico Mattei, 1906-1962
Enrico Mattei oli toisen maailmansodan jälkeisen Italian jälleenrakennuksen avainhenkilö, joka toimi pääjohtajana perustamassaan valtion omistamassa öljy- ja kaasuenergiayhtiössä ENI:ssä (Ente nazionale idrocarburi), joka oli Italian suurin yhtiö.
ENI kilpaili Oppenheimereiden, Rockefel-lerien, Rothschildien, Samuelien ja Warburgien omistamaa[64] "Seitsemän siskon" (Mattein keksimä termi) kansain-välistä öljykartelli-monopolia vastaan Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän öljy- ja kaasusopimuksissa.
"Seitsemän siskoa" eli seitsemän energia-yhtiötä on 2020-luvulla fuusioitunut neljäksi energiayhtiöksi: BP, Chevron, ExxonMobil ja Shell.
Mattei ei halunnut yksityistää ENI:ä, eikä muitakaan valtion yrityksiä. Tämän lisäksi hän oli rikkomassa Seitsemän siskon monopolin Lähi-idässä, Euroopassa ja Neuvostoliitossa.
Mattein toimintamalli ei sopinut öljykartelli-monopolille, joka halusi yksityistää energiatuottajamaiden öljy- ja kaasutuotannon itselleen. Vuonna 1959 Mattei oli myös suututtanut Naton järjestäessään kesken "kylmää sotaa" Seitsemää siskoa horjuttavia energiasopimuksia Neuvostoliiton kanssa.
Mattei halusi hajottaa siirtomaajärjestelmän, jossa Seitsemän siskon monopoli vastasi luotauksesta, poraamisesta ja jalostuksesta. Tämän jälkeen kartelli antoi öljymaille 50 % tuotoista.
Mattein uudessa järjestelmässä ENI antoi 75 % voitoista öljyntuottajamaille, luotaus tehtiin ilmaiseksi, ja mikäli öljyä löytyi, öljymaa palautti kustannukset ENI:lle. Mikäli öljyä ei löytynyt, maksoi ENI laskun.
Öljyn tai kaasun löytymisen jälkeen ENI toimitti teknologian ja koulutti paikallisen valtion omistaman öljy-yhtiön työntekijät hanketta varten.
Kyseisellä ”Mattei-kaavaksi” -nimetyllä mallilla Mattei oli vuonna 1957 tehnyt sopimuksia Iranin ja Libyan kanssa, mutta Seitsemän siskon painostuksesta Libya perui sopimuksen.
Mattei oli saavuttamassa määränpäänsä vuonna 1962 kun Algeria sai itsenäisyyden. Mattei aikoi tehdä Algerian kautta kulkevilla putkilinjoilla suoran öljynvientiyhteyden Afrikasta ja Lähi-idästä Eurooppaan, joka olisi hajottanut Seitsemän siskon monopolin.[65]
27. lokakuuta 1962 matkatessaan Sisiliasta Milanoon Mattein lentokoneen laskeutumistelineen aukeamismekanismiin kytketty pommi räjähti ja kone putosi lombardialaisen Bascapè-kylän läheisyyteen.
Kaikki kolme koneessa ollutta kuolivat: Mattei, pilotti Irnerio Bertuzzi ja amerikkalainen Time-Life-lehden toimittaja William McHale.[66]
Välittömästi turman jälkeen onnettomuuspaikalla alettiin tuhoamaan todistus-aineistoa ja lentoinstrumentteja syövytettiin hapossa.[67]
Lentoturman tutkinta, jota johti Italian puolustusministeri Giulio Andreotti (P2-jäsen),[68] julisti tapahtuman onnettomuudeksi. 35 vuotta myöhemmin vuonna 1997 uusintatutkimusten seurauksena "onnettomuus" muutettiin "murhaksi, jonka tekijät olivat tuntemattomia".[69]
Italian parhaiten tunnettu mafia-ilmiantaja, edesmennyt Tommaso Busceta väitti, että pääotsikkoja napanneen valtion öljyryhmän ENI:n johtaja tapettiin, ettei hän enää astu niin sanotun Seitsemän siskon maailmanöljyn varpaille. Mattein tiedetään suututtaneen maailman suurimmat öljy-yhtiöt tekemällä sopimuksia Pohjois-Afrikassa, Venäjällä ja Iranissa tarkoituksenaan tehdä Italia itsenäiseksi heistä.[70] —La Gazzetta del Mezzogiorno, 1.27.2014
Mauro De Mauro, 1921-1970
Vuonna 1970 Pasolinin kanssa työskennellyt elokuvaohjaaja Francesco Rosi alkoi tehdä elokuvaa Mattein tapauksesta The Mattei Affair (1972).
Syyskuussa 1970 Rosi pyysi toimittaja Mauro De Mauroa tutkimaan Mattein viimeisiä päiviä Sisiliassa. Pasolinin ja Mattein tapaan De Mauro oli entinen fasisti, jonka naaman antifasistiset partisaanit olivat toisen maailmansodan aikana hakanneet murskaksi.
"Epämukavana toimittajana" (Giornalista scomodo) tunnettu De Mauro sai Sisiliassa käsiinsä äänitallenteen Mattein viimeisestä puheesta ja alkoi tutkia tallennetta.
16. syyskuuta 1970, kahdeksan päivää äänitallenteen löytymisen jälkeen ja kehuskeltuaan ystävilleen, että hänellä on "jymyuutinen, joka tulee ravisuttelemaan maailmaa",[71] palatessaan illalla töistä kotiin De Mauro katosi jäljettömiin, eikä hänen hapossa syövytettyä ruumista koskaan löydetty.[72] De Mauron toimistosta oli kadonnut Mattein viimeisen puheen äänitallenne sekä muistiinpanoja.[73]
16. syyskuuta 1970, kahdeksan päivää äänitallenteen löytymisen jälkeen ja kehuskeltuaan ystävilleen, että hänellä on "jymyuutinen, joka tulee ravisuttelemaan maailmaa",[71] palatessaan illalla töistä kotiin De Mauro katosi jäljettömiin, eikä hänen hapossa syövytettyä ruumista koskaan löydetty.[72] De Mauron toimistosta oli kadonnut Mattein viimeisen puheen äänitallenne sekä muistiinpanoja.[73]
Helikoptereiden ja koirien avustamana tuhannet poliisit ja karabinieerit yrittivät tuloksetta etsiä De Mauroa Sisiliasta. Kaikki De Mauroa etsineet ja kidnappausta epäilleet korkea-arvoiset virkailijat, mukaan lukien kenraali Carlo Alberto Dalla Chiesa, karabinieerin kapteeni Giuseppe Russo ja Palermon poliisipäällikkö Boris Giuliano murhattiin myöhemmin.
Rooman ministeriössä on joku joka ei halua selvittää De Mauron kuolemaa.[74] —Boris Giuliano
Palermon poliisipäällikön Boris Giulianon mukaan Italian poliisin ja tiedustelupalveluiden virkailijat yrittävät estää tutkintaa. Giulianon mukaan määräys tutkimusten vähentämisestä tuli sotilastiedustelupalvelun johtajalta kenraali Vito Miceliltä[75] (P2-jäsen), jonka Pasolini oli nimennyt vuoden 1974 kuuluisassa "Verilöylyn novelli" -Gladio/P2-artikkelissaan.
Samana vuonna Miceli pidätettiin "hallituksen vastaisesta salaliitosta" eli vallankaappausyrityksestä, josta normaalisti langetetaan kuolemantuomio, mutta Miceli pikaisesti vapautettiin takuita vastaan.[76]
Salvatore Riina, 1930-2017
Ainakin 40 murhaa henkilökohtaisesti suorittanut ja satoja murhia määrännyt Sisilian Cosa nostran ”kaikkien aikojen verisin” mafiapäällikkö Salvatore "Peto" Riina istui vuodesta 1993 kuolemaansa asti vankilassa elinkautista tuomiota sadasta murhasta.
Riina sai tuomion myös kenraali Carlo Alberto Dalla Chiesan murhan määräämisestä. Chiesa oli tutkinut Mauro De Mauron katoamista ja kukistanut Gladion ja P2:n johtaman vasemmistoradikaalin Punaiset prikaatit -terroristijärjestön. Punaiset prikaatit olivat vuonna 1978 kidnapanneet ja murhanneet Italian pääministerin Aldo Moron.
Palermossa huhtikuussa 2006 Riina joutui syytteeseen myös De Mauron murhan määräämisestä. Viisi vuotta kestäneen oikeudenkäynnin jälkeen maaliskuussa 2011 loppupuheenvuorossaan yleinen syyttäjä Antonio Ingroia kertoi oikeudelle, että De Mauro tapettiin, koska hän oli julkaisemassa tiedot Mattein murhan taustoista.[77]
10. kesäkuuta 2011 "mafiapäälliköiden päällikkö" (capo di tutti i capi) Riina vapautettiin De Mauron kidnappauksen ja murhan määräämisestä riittämättömien todisteiden puutteessa. Samanaikaisesti tuomarit kuitenkin julistivat, että De Mauro oli tapettu Riinan johtaman Cosa nostran toimesta, koska De Mauro oli päässyt liian pitkälle Mattein Sisilian vierailun viimeisten tuntien selvityksessä.
Vapauttavan tuomion jälkeen Mauro De Mauron tytär Franca De Mauro kommentoi päätöstä,
Se on ehdottomasti yllätys, mutta näemme syyt tälle päätökselle. Olen erittäin järkyttynyt, koska 40 vuoden jälkeen meillä ei ole vieläkään vastausta sille mitä sinä päivänä tapahtui.[78] —Franca De Mauro
Syyttäjä valitti tuomiosta, jonka uudelleenkäsittely alkoi hutikuussa 2013. 27. tammikuuta 2014 Palermon muutostuomioistuin piti voimassa alkuperäisen vapauttavan päätöksen. Myös muutostuomioistuin ilmoitti paradoksaalisesti Riinan Cosa nostran olleen vastuussa De Mauron kuolemasta: De Mauro murhattiin hänen suorittamien Mattei-tutkimusten seurauksena.[79]
Pasolinin kanssa työskennellyt Francesco Rosi ohjasi ja käsikirjoitti Enrico Matteista ja Mauro De Maurosta kertoneen elokuvan The Mattei Affair (1972).
Vuonna 1976 Elio Petri ohjasi ja käsikirjoitti salòmaisen hallitsija-kuvauksen One Way or Another (Todo modo), jossa Gladion ja P2:n kaksi vuotta myöhemmin salamurhaama pääministeri Aldo Moro (Gian Maria Volontè) vaeltaa sokeasti maanalaisessa salaseuraloosissa samaan aikaan kun loosin muut vainoharhaiset jäsenet murhaavat toisiaan.
The Mattei Affairin tehnyt Francesco Rosi ohjasi ja käsikirjoitti vuonna 1976 salaliittomaisen poliziotteschi-giallon Arvokkaita ruumiita (Cadaveri eccellenti). Tarinassa Italiaan vallankumousta kehittävä poliisin ja armeijan johtajista koostuva rikollisverkosto teloituttaa tuomareita, jotka murhataan äänenvaimentimella varustetulla tarkkuuskiväärillä.[80]
Eugenio Cefis, 1921-2004
P2-vapaamuurariloosin perustajajäsenenä ja ENI:n sekä Montedison (nykyään Edison) johtajana toimi Eugenio Cefis,[81] jota Pasolini syytti ENI:n Cefisiä edeltäneen johtajan Enrico Mattein lentokoneen räjäyttämisestä.
The Mattei Affairin ohjanneen ja käsikirjoit-taneen Francesco Rosin tapaan Pasolini oli kiinnostunut Mattein kuolemasta.
Vuodesta 1970 lähtien Pasolini oli kirjoittanut Rooman Viterbon läheisyydessä sijainneessa linnassaan aihetta käsitellyttä 2000-sivuiseksi kaavailtua ”Öljy” Petrolio-nimistä novellia, joka jäi Pasolinin kuoleman johdosta keskeneräiseksi.[82]
[...] [Pasolinin kuolema] oli murha, joka neljä vuosikymmentä myöhemmin pysyy mysteerin ja sameuden verhoamana tavalla, johon Italia on erikoistunut giallossa - mustassa jännärissä. [...] Tammikuussa 2001 ilmestyi La Stampa -lehteen artikkeli, joka muutti salaliittoteorian merkittäväksi johtolangaksi. Se koski ENI-energiajätin johtajan Enrico Mattein vuoden 1962 kuolemaa lentokoneonnettomuudessa, josta Pasolinin kanssa työskennellyt Francesco Rosi teki kuuluisan elokuvan. Artikkelin kirjoittaja Filippo Ceccarelli, yksi Italian poliittisen journalismin eksperteistä, viittasi tuomari Vincenzo Calian ENI:n poliittisia juonia koskeviin tutkimuksiin, joiden mukaan lentokone oli ammuttu alas. Tuomari Calia yhdisti tapaukseen Mattein tilalle tulleen miehen Eugenio Cefisin yhteistyössä poliittisien johtajien kanssa. Raportti viittasi The Mattei Affairissa Rosin kanssa työskennelleeseen journalistiin Mauro De Mauroon, joka kidnapattiin ja katosi jälkiä jättämättä. Kauan ennen Calian tutkimuksen vuoden 2003 julkaisua Pasolini oli työstänyt kuolemansa jälkeen julkaistua kirjaa ”Öljy” Petrolio, joka sisälsi hädin tuskin peitellyt versiot Matteista ja Ceffisistä, sekä paljastavan tiedon kuinka ENI-skandaali ja murha menivät vallan sydämeen ja P2-vapaamuurariloosiin, jossa Cefis oli perustajajäsen. "25 vuoden kaukokatseisuudella", kirjoitti Ceccarelli, "kirjoittaja-Pasolini oli ollut tietoinen pitkän tutkinnan lopputuloksesta."[83]
—Ed Vulliamy, The Observer, 24.8.2014
Vincenzo Calian, Filippo Ceccarellin ja Gianni D'Elian mukaan Pasolini murhattiin samojen henkilöiden toimesta, jotka olivat murhanneet Enrico Mattein ja Mauro De Mauron. Pasolini murhattiin, koska hän oli kansainvälisesti kuuluisa ja suuren yleisön omannut taiteilija, joka oli paljastamassa Mattein ja De Mauron kuolemien taustat julkisuuteen Petrolio-novellissaan.[84]
Vuodesta 1970 lähtien Pasolini oli työstänyt "Öljy" Petrolio-nimistä kirjaa, jossa hänen oli tarkoitus paljastaa kuinka P2-vapaamuurariloosin perustajajäsen sekä ENI:n johtaja Eugenio Cefis oli vastuussa ENI:n Cefisiä edeltäneen johtajan Enrico Mattein lentokoneen räjäytyksestä.[85]
Vuonna 1972 Pasolini oli törmännyt Corrado Ragozzinon "Giorgio Steimetz" -salanimellä kirjoittamaan kirjaan "Tässä on Eugenio Cefis: Kunnioitetun presidentin toinen puoli",[86] joka paljasti Cefisin osallisuuden Mattein salamurhaan. Ragozzinon kirja vedettiin kuitenkin nopeasti pois kaupoista ja kirjastoista, joten keskeneräisen Petrolion tapaan kirjan levikki jäi vähäiseksi.
Vuonna 2009 Giuseppe Lo Bianco ja Sandra Rizza julkaisivat aiheesta kirjan "Syvä musta: Mattei, De Mauro, Pasolini - Alkuperäisen valtionstrategian ainutlaatuinen tie".[87]
Vuonna 2015 Carla Benedetti ja Giovanni Giovannetti julkaisivat aiheesta kirjan "Jo riittää hintti: Pyhää hulluutta? Pasolini, Cefis, Petrolio - Runoilijan kuolema.[88]
Pasolinin Salò - Sodoman 120 päivää (1975) -elokuvan varastettujen filmirullien tapaan keskeneräinen Petrolio julkaistiin Pasolinin kuoleman jälkeen, mutta senaattori Marcello Dell’Utrin mukaan kirjasta puuttui ainakin yksi valmis 70-sivun kappale.[89]
Toiset sanovat, että Pasolinin salamurhan takana oli poliittinen rikos: hän oli todellakin alkanut kirjoittaa suurteoksenaan pitämäänsä keskeneräiseksi jäänyttä novellia Petrolio, joka olisi sisältänyt "suuren määrän historiallisia asiakirjoja" ja Italian valtion öljy-yhtiö ENI:n historian, josta hän joidenkin mukaan oli saanut salaista tietoa. [...] [Pasolinin murhan] tutkinnan uudelleen avaamista vauhditti myös Petrolion kadonneen kappaleen mysteeri. Italian pääministerin Silvio Berlusconin [P2-jäsen] pitkäaikainen liike- ja poliittinen kumppani sekä mafiayhteyksistä epäilty senaattori Marcello Dell’Utri ilmoitti, että hän oli lukenut 70-sivuisen käsikirjoituksen, joka oli yhdistetty Pasoliiniin ja Petrolioon. Dell'Utrin mukaan käsikirjoitus sisältää vihjeitä Pasolinin kuolemaan, ENI:ä koskeviin käänteisiin, Italian öljy-yhtön Agip Petrolin johtajan Enrico Mattein kuolemaan ja Eugenio Cefisin rooliin, joka oli Mattein seuraaja hänen kuoleman jälkeen. Edelleen on mysteeri kuinka Dell'Utri oli saanut käsikirjoituksen ja kuinka se vietiin ulos Pasolinin talosta.[90] —Anna Battista
Enrico Mattei (lentokoneessa kättelevä Gian Maria Volontè) lähdössä kohtalokkaalle lennolle The Mattei Affairin (1972) loppukohtauksessa.
"Oikeuslaitos on tullut hulluksi" huudahti silloinen pääministeri Silvio Berlusconi [P2-jäsen], kun Perugian hovioikeus tuomitsi [entisen pääministerin Giulio] Andreottin [P2-jäsen] 24 vuodeksi vankeuteen marraskuussa 2002. Tuomareille asetettiin tappouhkausten vuoksi poliisivartiot, ja tv-kanavat keskeyttivät jalkapallolähetyksensä kertoakseen katsojille, että oikeus oli todennut Andreottin antaneen mafiapomo Gaetano Badalamentille määräyksen murhata tutkiva journalisti Mino Pecorelli [P2-jäsen] vuonna 1979, jottei totuus pääministeri Aldo Moron murhasta paljastuisi. [...] Kaikesta metelistä huolimatta Andreotti ei joutunut telkien taakse, sillä lokakuussa 2003 tuomio kumottiin ja Giulio-setä vapautettiin.[91] [...] Gladiota ja terroritekoja tutkinut senaatin valiokunta epäili CIA:n, Italian sotilastiedustelupalvelun ja Gladio-iskuryhmän järjestäneen Moron kaappauksen. Siksi se aloitti tutkinnan uudestaan, mutta suureksi hämmästyksekseen huomasi, että lähes kaikki Moron kaappausta ja murhaa koskevat tiedot olivat kadonneet sisäministeriön arkistoista.[92] [...] Valiokunta totesi, että Moron murha oli "rikollinen hanke, jossa Punaiset prikaatit mitä todennäköisimmin toimi jonkin suuremman poliittisen kehyksen välineenä."[93] [...] [Thomas] Karamessines[94] sai vuonna 1958 siirron Roomaan, missä hän CIA:n asemapäällikkönä ohjasi Italian Gladion toimintaa ja taistelua Italian kommunistista puoluetta vastaan. Vuonna 1962 Karamessines joutui lähtemään Italiasta, kun hänen huhuttiin sekaantuneen italialaisen teollisuusmiehen, öljy-yhtiö ENI:n johtajan Enrico Mattein selvittämättä jääneeseen kuolemaan. Yhdysvaltoihin palattuaan Karamessines nimitettiin CIA:n suunnittelujohtajaksi eli maailmanlaajuisten salaisten operaatioiden johtajaksi. On väitetty, että Karamessines olisi tuonut taistelun myös Yhdysvaltoihin, ja presidentti Kennedyn salamurhan jälkeen häntä syytettiin jälkien peittelystä ja arkaluontoisten asiakirjojen tuhoamisesta.[95] [...] Italian parlamentin Gladiota ja Italian terrori-iskuja tutkinut valiokunta teki yhteenvedon vuonna 2000: "Näiden joukkomurhien, pommi-iskujen ja sotatoimien järjestämisestä, edistämisestä tai tukemisesta vastasivat Italian valtiokoneiston sisällä operoineet henkilöt ja, kuten viime aikoina on paljastunut, Yhdysvaltain tiedustelujärjestelmään kytkeytyneet henkilöt."[96] —Daniele Ganser
2020-luvulla Enrico Mattein, Mauro De Mauron ja Pier Paolo Pasolinin salamurhat ovat edelleen selvittämättä. Syyllisiä ei ole koskaan tuomittu, eikä energiayhtiöiden, P2-vapaamuurariloosin, Naton operaatio Gladion jne yhteyttä näihin salamurhiin ole koskaan virallisesti tutkittu.
2000-luvulla Naton operaatio Gladiosta ja P2-vapaamuurariloosista on tehty muutama informaatioarvoton elokuva: The Bankers of God: The Calvi Affair (2002), Valley of the Wolves: Gladio (2009) ja Piazza Fontanan verilöyly (2012). Viimeksi mainitun alkuperäisnimi Romanzo di una strage on viittaus Pasolinin Gladio/P2-artikkeliin Il romanzo delle stragi "Verilöylyn novelli", jonka sisäpiiri-asiayhteys katoaa Suomi-käännöksessä.[97]
_________________________
[1] Lynne Fallwell, "Through the Looking Glass Darkly: Considering Theories of Nazi Film and Concepts of Transgression", teoksessa, Robert G. Weiner ja John Cline (toim.), Cinema Inferno: Celluloid Explosions from the Cultural Margins, The Scarecrow Press, Inc., Plymouth, (2010), s. 284, v. 62. Bill Mousoulis, In The Extreme: Pasolini’s Salò, (accessed 10 July 2008).
[2] Aaron Kerner, Film and the Holocaust: New Perspectives on Dramas, Documentaries, and Experimental Films, Continuum, New York, (2011), s. 296, v. 28. In fact, in the opening credits Pasolini cites five French critics and their work on Sade: Roland Barthes’s Sade/Fourier/Loyola; Maurice Blanchot’s Lautréamont and Sade; Simone De Beauvoir’s "Must We Burn Sade?"; Pierre Klossowski’s Sade My Neighbor, and The Philosopher-Villain; and Philippe Sollers’s Writing and the Experience of Limits. Pasolini was seemingly unaware of Horkheimer and Adorno’s "Juliette or Enlightenment and Morality," although out of all the scholarship listed in the credits, the film shares more in common with this piece of critical literature.
[3] Women Women (1974); Stephen Barber (toim.), Pasolini: The Massacre Game - Terminal Film, Text, Words 1974-75, The Sun Vision Press, (2013), s. 27.
[4] "Dina Iordanova Interview", Sweet Movie, DVD, The Criterion Collection, USA, (2007), 0:18:00.
[5] Italian vallitsevan poliittisen valtakoneiston ja kulutusyhteiskunnan ankarana kriitikkona tunnettu Pasolini oli myös talousjärjestelmän arvostelija. Pasolini oli talouskriitikkonakin tunnetun runoilijan Ezra Poundin tuttava ja oli ohjannut itsestään sekä Poundista kahdeksan minuuttisen haastatteludokumentin Pasolini intervista: Ezra Pound (1967). Salòn lopputeurastuksen yhteydessä Pasolini lainaa radiosta kuultavan pätkän Poundin Cantos-runokokoelmasta. Vuosikymmeniä kirjoitettu massiivinen Cantos sisältää laajasti talousasiaa: Alexander Del Marin rahateorioita, Rothschild-suvun haukkumista sekä velka- ja korkovapaan valuutan kannatusta. Poundista ja Pasolinista ksm. Christoph Klimke, Olemme kaikki vaarassa: Pasolini. Oikeusjuttu., Like, Helsinki, (1997), s. 59; "Pasolinin on tarkoitus tutkia ja tappaa kulutusyhteiskunta, koska se on 'uusfasismia'. Hän inhoaa tätä yhteiskuntaa, joten hänen elokuvansa täytyy olla inhottava." —Maria Bojikian, "'Salò': Yesterday and Today", Salò, or The 120 Days of Sodom, Disc 2, DVD, The Criterion Collection, USA, (2008), 0:27:00; "Raha on korruptoinut kaiken, minä menen piiloon." —Pier Paolo Pasolini, "'Salò': Yesterday and Today", Salò, or The 120 Days of Sodom, Disc 2, DVD, The Criterion Collection, USA, (2008), 0:05:00; Ksm. As Pasolini wrote: "il Neo-capitalismo ha vinto sono sul marciapiede": "Neocapitalism has won, I am out on the street" (Le Ceneri di Gramsci, j6)." —Kriss Ravetto, The Unmaking of Fascist Aesthetics, University of Minnesota Press, Minneapolis, (2001), s. 234; Sisällöttömän ja harhaanjohtavan näkemyksen Salòsta, Pasolinista ja Ezra Poundista tarjosi vuonna 1995 Juho-Antti Tuhkanen: "Fasisti-voyeristien kiduttaessa ja leikatessa veitsellä nuorukaisten kieliä kuuluu radiosta Ezra Poundin ääni hänen lukiessa cantojaan. Pound, imagisti ja lyriikan modernisti, oli tunnettu sympatioistaan Mussolinin fasismia kohtaan. Sodan jälkeen häntä syytettiin maanpetoksesta, mutta hänet suljettiin mielisairaalaan todettuna kykenemättömäksi oikeudenkäyntiin." —Juho-Antti Tuhkanen, "Gotiikkaa, gialloja, gorea ja kannibaaleja: Italialaisen elokuvan synkät fantasiat", Portti, #4, Tampereen Science Fiction Seura r.y., (Talvi, 1995), s. 88; "Pasolinin syytteinä hallitsevia poliitikkoja vastaan ovat muiden muassa: virka-aseman väärinkäyttö, kansalaisten ylenkatsominen, julkisten varojen kavaltaminen, salaiset sopimukset öljy-yhtiöiden, suurteollisuuden ja pankkien kanssa, mafian äänetön hyväksyminen, suurpetokset vieraan valtion hyväksi, yhteistyö CIA:n kanssa, syyllisyys Milanon, Brescian ja Bolognan massamurhiin, maaseudun ja kylien autioittaminen, vastuu italialaisten antropologisesta rappeutumisesta, vastuu kouluissa, sairaaloissa ja sosiaalihallinon alalla vallitsevista yleisistä oloista, vastuu massakulttuurin ja joukkotiedotusvälineiden hallitsemattomasta laajentumisesta, vastuu television rikollisesta typeryydestä." —Christian Braad Thomsen, "Pier Paolo Pasolini: Ikuinen kerettiläinen", teoksessa, Leppymättömät: Elokuvataiteen kohtaloita ja kerrontamuotoja, Like, Helsinki, (1989), s. 125-126.
[6] Thomsen, s. 82, 83; Klimke, s. 97, 114; Ravetto, s. 98; Sabine Hake, Screen Nazis: Cinema, History, and Democracy, The University of Wisconsin Press, (2012), s. 146; Lindsay Anne Hallam, Screening Marquis de Sade: Pleasure, Pain and the Transgressive Body in Film, McFarland & Co., Inc., Pub., North Carolina, (2012), s. 152; Jack Hunter (toim.), Sadomania: Sinema de Sade, Glitter Books, (2012), s. 97; Bill Landis, "The Neorealist Transgressions of Pier Paolo Pasolini", teoksessa, Robert G. Weiner ja John Cline (toim.), Cinema Inferno: Celluloid Explosions from the Cultural Margins, The Scarecrow Press, Inc., Plymouth, (2010), s. 3, 9; Simone Castaldi, Drawn and Dangerous: Italian Comics of the 1970s and 1980s, University Press of Mississippi, (2010), s. 30; Andrew Gumbel, Who killed Pasolini?, The Independent, (Saturday 23 September 1995); Doug Ireland, Restoring Pasolini, L.A. Weekly, (THURSDAY, AUGUST 4, 2005 AT 12 A.M.); Ed Vulliamy, Who really killed Pier Paolo Pasolini?, The Observer, (Sunday 24 August 2014 00.04 BST); Dennis Lim, Pasolini’s Legacy: A Sprawl of Brutality, The New York Times, (December 26, 2012); "Fade to Black", Salò, or The 120 Days of Sodom, Disc 2, DVD, The Criterion Collection, USA, (2008), 0:15:00; "Whoever Says the Truth Shall Die", Salò, or The 120 Days of Sodom, Disc 2, DVD, British Film Institute, UK, (2008), 0:07:00; "Pasolini on impulsiivinen psykopaatti, seksuaalisesti anomaali, homofiili sanan absoluuttisessa merkityksessä. Pasolini on niin syvästi anomaali, että hän hyväksyy anomaliutensa täysin tietoisesti siinä määrin, että hän osoittautuu kykenemättömäksi arvioidakseen sen siksi [...] Hän on ekshibitionistinen ja skeptofiilinen homoseksuaali [...] Subjekti, jolla on vakavasti vammautuneet vietit ja syvään juurtunut epävarmuus. [...] Kyseisessä tapauksessa voidaan perustellusti epäillä, että Pasolinin tekemä rikollinen teko on merkki mielisairaudesta, mikä sulkee pois laskuista hänen syyntakeettomuutensa tai on vähintään vahvasti heikentynyt sitä." —Aldo Semerari, psykiatri. Klimke, s. 148; "Eivät ainoastaan Pasolinin kirjat ja elokuvat joutuneet oikeuteen syytettynä siveettömyydestä ja jumalanpilkasta, vaan myös häntä itseään syytettiin samoista asioista. 1960-luvun alkupuoliskolla häntä vastaan käytiin jatkuvasti oikeutta, ja häntä syytettiin alaikäisen viettelemisestä, sekaantumisesta tappeluun ja huoltoaseman aseellisesta ryöstöstä. Viimeinen syytös oli kaikkein vakavin: Pasolini oli huoltoaseman hoitajan mukaan ensin esittänyt hänelle hävyttömiä kysymyksiä ja sen jälkeen pakottanut hänet revolverilla uhaten luovuttamaan kassan, 2000 liiraa. Oikeudessa kuultiin Rooman yliopiston psykologian professorin lausunto, jonka mukaan Pasolini oli psykopaatti, seksuaalisesti epänormaali ja ympäristölleen vaarallinen. Pasolini ei kieltänyt, etteikö hän ollut esittänyt huoltoaseman nuorelle miehelle epätavallisia kysymyksiä, mutta hän vetosi siihen - kuten hänellä yleensäkin oli oikeudessa tapana - että ne olivat uuden elokuvan tai romaanin esivalmistelua. Hänet tuomittiin viideksitoista päiväksi vankeuteen, mutta viisi vuotta myöhemmin vetoomustuomioistuin lopulta vapautti hänet todisteiden puutteellisuuden vuoksi." —Christian Braad Thomsen, s. 95-96.
[7] Stephen Barberin Salòa ja Pasolinia koskeva artikkeli on julkaistu erilaisilla nimillä ainakin kahdessa muodossa: Stephen Barberin toimittamassa Pasolini: The Massacre Game (2013) -kokoelmassa ja Jack Hunterin toimittamassa Sadomania: Sinema de Sade (2012) -esseekirjassa - kummassakin otsikolla "Pasolini and Sade: A Maleficent Obsession" sekä John Clinen ja Robert G. Weinerin toimittamassa From the Arthouse to the Grindhouse: Highbrow and Lowbrow Transgression in Cinema’s First Century, The Scarecrow Press, Inc., Plymouth, (2010) -esseekirjassa otsikolla "The Last Film, the Last Book: Pasolini and Sade". Tekstit ovat suurin piirtein identtisiä, joskin Clinen ja Weinerin versio on astetta siivompi, oikoluetumpi ja sisältää enemmän viitteitä kuin Barberin ja Hunterin identtiset julkaisut.
[8] Hunter s. 89; Very few Holocaust films ask us to contemplate our fascination with the horrific spectacle of the concentration camp and Nazi brutality; Salò does." —Aaron Kerner, s. 119; [Salò is] Fascist sexual degradation. —Vito Russo, The Celluloid Closet: Homosexuality in the Movies, Rev. ed., Harper & Row, Pub., New York, (1987), s. 340.
[9] Hunter, s. 95; "Whoever Says the Truth Shall Die", Salò, or The 120 Days of Sodom, Disc 2, DVD, British Film Institute, UK, (2008), 0:06:00; Thomsen, s. 81.
[10] Thomsen, s. 83; Pasolini piilotteli tosiasiaa, että kommunistit tappoivat hänen veljensä. Thomsen, s. 82-83, 85.
[11] Markiisi de Saden Sodoman 120 päivää pohjalta toteutettu tarina oli taltioitu jo muutamaa vuotta Salòa aikaisemmin italialaisen Marco Ferrerin toimesta ranskalais-italialaisessa komediassa Suuri pamaus (1973). Italialainen Antonio D'Agostino teki Salòsta, Jeesuksesta ja huumeista modernin uusintaversion La cerimonia dei sensi (1979), jossa näytteli hermafrodiitti Eva Robin's (syntyjään Roberto Maurizio Coatti). Jim Harper, Italian Horror, Luminary Press, Baltimore, (2005), s. 184; Sergio Martorelli, "Talent Bios: Ajita Wilson", Sadomania, DVD, Blue Underground, USA, (2004); Saman vuoden natsiaiheisessa Mies joka osti elämänsä ja vuotta myöhemmässä Salon Kittyssä Salòn kierosilmäinen presidentti Aldo Valletti hiippaili minimaalisissa mulkoilucameoissa. Mies joka osti elämänsä -elokuvassa kreditoimaton Valletti on nähtävissä mielisairaalajakson aikana. Salon Kittyssä Valletti heittää bordellissa tikkaa naisen takapuoleen.
[12] "[...] [Luchino Viscontin, Liliana Cavanin ja Pier Paolo Pasolinin] elokuvat joutuivat usein tekemisiin sensuuriongelmien kanssa, joita siihen aikaan pidettiin todisteena niiden taiteellisesta merkittävyydestä. Kadotetut julkaistiin Yhdysvalloissa X-luokituksella, Yöportieerin Italia-näytöksen poisvetämisen pelko johti Italian elokuvateollisuuden päivän lakkoon ja suunnitellun julkaisun jälkeen Salò kiellettiin välittömästi." —Sabine Hake, s. 141, v. 28.
[13] Hyve ja pahe oli ranskalais-italialainen yhteistuotanto, kun taas Salò - Sodoman 120 päivää oli italialais-ranskalainen yhteistuotanto. Myös Liliana Cavani on ilmoittanut markiisi De Saden olleen vaikutteena hänen Yöportieeriinsa. Ravetto, s. 258, v. 8.
[14] Klimke, s. 45; "[...] Salò on täysin sietämätön katsoa loppuun, totisesti historian kammottavin ja luotaantyöntävin elokuva. [...] Tällaisten elokuvien jälkeen niiden tekijöillä ei voi olla edessään muuta kuin kuolema." —Christian Braad Thomsen, s. 134.
[15] Benedetto Cataldi, Pasolini death inquiry reopened, BBC Monitoring, (Tuesday, 10 May, 2005).
[16] "The End of 'Salò'", Salò, or The 120 Days of Sodom, Disc 2, DVD, The Criterion Collection, USA, (2008), 0:29:00.
[17] Changing course often meant repudiating his own work. Pasolini first classified his bawdy medieval adaptations — "The Decameron" (1971), "The Canterbury Tales" (1972) and "Arabian Nights" (1974), collectively called the "Trilogy of Life" [...] as apolitical works, then proclaimed them radical celebrations of carnal pleasure. But when their popularity spawned numerous soft-core imitations, he revised his opinion again and published an "abjuration' of the trilogy." —Dennis Lim, Pasolini’s Legacy: A Sprawl of Brutality, The New York Times, (December 26, 2012); Klimke, s. 98, 116; Etenkin Pasolinin panseksuaalisen "Elämän trilogian" elokuvat ja Salò esittävät homoseksin paheellisena ja hetero- sekä lesboseksin hyveellisenä. Nato-langasta väännetyin sommittelu koettiin Salòssa, jossa valkoinen miesvanki jää kiinni seksin harrastamisesta mustan naispalvelijan kanssa. Ennen teloitustaan miesvanki puristaa nyrkkinsä kommunistitervehdykseen tehden professori David Forgacsin mukaan siten erotuksen hyveellisten heterojen kommunistien ja paheellisten homoseksuaalisten fasistien välille. David Forgacs, "Days of Sodom: The Fascism-Perversion Equation in Films of 1960s and 1970s", teoksessa, Bosworth, R. B. J. ja Dogliani, Patrizia (toim.), Italian Fascism: History, Memory and Representation, Macmillan, London, (1999), s. 219-220; Canterburyn tarinoista ksm. Thomsen, s. 122.
[18] Bruce Bennett, Pasolini's Cruel Masterpiece, The New York Sun, (August 26, 2008).
[19] Ravetto, s. 99, v. 9; "En halua provosoida. Haluan puhua suoraan. Mutta luulen, että kun puhut suoraan, päädyt provosoimaan." —Marco Ferreri, "The Farcical Movie: Marco Ferreri", La Grande bouffe, Blu-ray, Arrow Films, UK, (2015), 0:03:00; But do audiences get the meta-message? What is the line between reinterpreting sexuality in order to shock an existing system by questioning mores, and simply engaging in sexual voyeurism? Do the ultimate deaths of the captured youths in Salò offer a deeper message, or is the audience, like the voyeuristic captors, simply there to watch? Similarly, is the setting of the film within 1944 Nazi-occupied Italy necessary? Does the presence of jack-booted thugs enhance the challenges the director poses, or is it, like many other films, using Fascism as shorthand for evil? [...] Pasolini’s critics have charged him with using Fascism as a catchphrase to represent all social ills as well as those things with which he does not agree. —Lynne Fallwell, s. 284-285, v. 64. Ravetto, s. 100.
[20] Klimke, s. 148, 133; Pasolinin murhan jälkeen Pasoliiniin kohdistuneista hyökkäyksistä ks. Klimke, s. 92.
[21] Thomsen, s. 95; Ed Vulliamy, Who really killed Pier Paolo Pasolini?, The Observer, (Sunday 24 August 2014 00.04 BST).
[22] Enzo Siciliano, Pasolini: A Biography, Random House, New York, (1982), s. 148-151; Thomsen, s. 82, 83-84, 86; Klimke, s. 135; Doug Ireland, Restoring Pasolini, L.A. Weekly, (THURSDAY, AUGUST 4, 2005 AT 12 A.M.); Anna Battista, Because He Knew: Reopening Pasolini's Case, Irenebrination, (MARCH 23, 2010); "Whoever Says the Truth Shall Die", Salo, or The 120 Days of Sodom, Disc 2, DVD, BFI, UK, (2008), 0:07:00.
[23] The affair has all the ingredients of a classic Italian conspiracy theory: a botched police investigation, an apparent conflict within the judicial system, hostile noises from political parties, and above all a background of high social tension and terrorist outrages alternately blamed on the extreme right and the extreme left. —Andrew Gumbel, Who killed Pasolini?, The Independent, (Saturday 23 September 1995).
[24] Barber, s. 5.
[25] Hunter, s. 93, 107-111; Andrew Gumbel, Who killed Pasolini?, The Independent, (Saturday 23 September 1995); Doug Ireland, Restoring Pasolini, L.A. Weekly, (THURSDAY, AUGUST 4, 2005 AT 12 A.M.); Ed Vulliamy, Who really killed Pier Paolo Pasolini?, The Observer, (Sunday 24 August 2014 00.04 BST).
[26] Barber, s. 75, 76.
[27] Michael Day, The filmmaker, the confession and the murder that refuses to die, The Independent, (Tuesday 23 March 2010).
[28] Walter Veltroni, Veltroni’s Plea - "Re-open Pasolini Case", Corriere della Sera, (22.3.2010).
[29] Hunter, s. 108.
[30] Andrew Gumbel, Who killed Pasolini?, The Independent, (Saturday 23 September 1995); Walter Veltroni, Veltroni’s Plea - "Re-open Pasolini Case", Corriere della Sera, (22.3.2010); Ed Vulliamy, Who really killed Pier Paolo Pasolini?, The Observer, (Sunday 24 August 2014 00.04 BST).
[31] Andrew Gumbel, Who killed Pasolini?, The Independent, (Saturday 23 September 1995); Walter Veltroni, Veltroni’s Plea - "Re-open Pasolini Case", Corriere della Sera, (22.3.2010).
[32] Barber, s. 80-81; Ed Vulliamy, Who really killed Pier Paolo Pasolini?, The Observer, (Sunday 24 August 2014 00.04 BST); Ksm. Barber, s. 77, 78, 79.
[33] Andrew Gumbel, Who killed Pasolini?, The Independent, (Saturday 23 September 1995).
[34] Ed Vulliamy, Who really killed Pier Paolo Pasolini?, The Observer, (Sunday 24 August 2014 00.04 BST); "Whoever Says the Truth Shall Die", Salo, or The 120 Days of Sodom, Disc 2, DVD, British Film Institute, UK, (2008), 0:58:00.
[35] Walter Veltroni, Veltroni’s Plea - "Re-open Pasolini Case", Corriere della Sera, (22.3.2010); Benedetto Cataldi, Pasolini death inquiry reopened, BBC Monitoring, (Tuesday, 10 May, 2005); Michael Day, The filmmaker, the confession and the murder that refuses to die, The Independent, (Tuesday 23 March 2010); Ed Vulliamy, Who really killed Pier Paolo Pasolini?, The Observer, (Sunday 24 August 2014 00.04 BST); In the wake of this development, the openly gay Italian deputy Franco Grillini (of the Party of the Democratic Left) led a group of 30 deputies demanding, during the Italian parliament’s question time, that Silvio Berlusconi’s government examine the Pasolini murder anew, that the left-wing mayor of Rome put his weight behind a new investigation — and the case was officially reopened. —Doug Ireland, Restoring Pasolini, L.A. Weekly, (THURSDAY, AUGUST 4, 2005 AT 12 A.M.).
[36] New DNA twist to Pasolini murder mystery, Agence France-Presse, (3 December 2014 08:40 CET+01:00).
[37] Esim. Roland Barthes, Naomi Greene, Nico Naldini, Maria Antonietta Macciocchi, Edoardo Sanguineti ja Enzo Siciliano. Ravetto, s. 98, 249; Klimke, s. 52; Thomsen, s. 137, 138; Hunter, s. 110; [...] Italo Calvino, who likened Pasolini to "the perverted gentlemen of the court of Salo," since, like these gentlemen, "money conditioned [Pasolini's] relationship to the subproletariat youth." —Kriss Ravetto, s. 97-98, v. 2; Forgacs, s. 234, v. 8; It was shortly after the shooting of this film that Pasolini was murdered by a young hustler he picked up, whose character and life experiences mirrored with terrifying irony those depicted in Pasolini’s early novel A Violent Life. This piece concerns Pasolini’s two earliest films, Accatone [sic] [Pummi] and Mamma Roma, both of which deal with vice in an unparalleled realistic manner while wedding Catholic imagery to the visuals and concepts, outraging censors in the process. Imagine the Christ story transposed into a requiem for a small-time pimp and you have Accatone [sic]. Made in 1961, it’s Pasolini’s first foray into directing, and Bernardo Bertolucci’s first involvement in film as a production assistant. The Italian word accatone is a slang term that combines many interrelated meanings. Loosely, it means "scrounger," or a street person who will grab whatever he can take with a feral survival instinct. —Bill Landis, s. 4; Yet the case remains closed, and there are those within Pasolini's circle as well as in the political class who prefer it so. Author Edoardo Sanguineti calls the death "delegated suicide" by a sado-masochist bent on his own destruction. Pasolini's cousin Nico Naldini – also a homosexual poet – wrote in the ambiguously entitled Brief Life of Pasolini about the director's "fetishistic rituals" and "attraction for boys who made him lose his sense of danger". —Ed Vulliamy, Who really killed Pier Paolo Pasolini?, The Observer, (Sunday 24 August 2014 00.04 BST).
[38] Ravetto, s. 98.
[39] Daniel Dellamorte [Ekeroth] ja Tobias Petterson, "Nazi Film", teoksessa, Violent Italy: Incredible Exploitation Cinema, Tamara Press, Malmö, (2002), s. 56-57.
[40] Hallam, s. 152.
[41] Ravetto, s. 97.
[42] Laura Betti, Pasolini: Chronique judiciaire, persécution, exécution, Seghers, Paris, (1979).
[43] Benedetto Cataldi, Pasolini death inquiry reopened, BBC Monitoring, (Tuesday, 10 May, 2005); Ed Vulliamy, Who really killed Pier Paolo Pasolini?, The Observer, (Sunday 24 August 2014 00.04 BST).
[44] Benedetto Cataldi, Pasolini death inquiry reopened, BBC Monitoring, (Tuesday, 10 May, 2005); Michael Day, The filmmaker, the confession and the murder that refuses to die, The Independent, (Tuesday 23 March 2010); [Abel] Ferrara says: "I know who killed Pasolini," but will not give a name. —Ed Vulliamy, Who really killed Pier Paolo Pasolini?, The Observer, (Sunday 24 August 2014 00.04 BST).
[45] Benedetto Cataldi, Pasolini death inquiry reopened, BBC Monitoring, (Tuesday, 10 May, 2005); Michael Day, The filmmaker, the confession and the murder that refuses to die, The Independent, (Tuesday 23 March 2010); Ed Vulliamy, Who really killed Pier Paolo Pasolini?, The Observer, (Sunday 24 August 2014 00.04 BST).
[46] "The End of 'Salò'", Salò, or The 120 Days of Sodom, Disc 2, DVD, The Criterion Collection, USA, (2008), 0:29:00.
[47] Daniele Ganser, Naton salaiset armeijat: Operaatio Gladio ja terrorismi Länsi-Euroopassa, Like, Helsinki, (2009), s. 20, v. 2. The Observer, (18.11.1990).
[48] I know the names of those responsible for what will come to be known as a "military coup d’etat" (and this, in reality, is a series of "instituted military coups d’etats" systematized for the protection of power). I know the names of those responsible for the massacre of Milan on 12th December 1969. I know the names of those responsible for the massacres of Brescia and Bologna in the first months of 1974. [...] I know the names of those who have managed the two different sides, indeed, the two opposites. It is made up of a tension: firstly, an anti-communist phase (Milan 1969) and a second anti-fascist phase (Brescia and Bologna 1974). I know the names of the powerful group who, with the aid of the CIA (and secondly of the Greek colonels and the mafia) first created an anti-communist crusade (witch failed miserably), with one crusading anti-communist, the plug in the dam of ’68, and later on, always with the aid and the inspiration of the CIA, reconstituted anti-fascist virginity, and plugged up the disaster of the "referendum". I know the names of those who, between themselves, have given dispositions and assured political protection to the elders that looked after them (in order to keep in place, and to reserve, the potential organization for this coup d’état), from the young neo-fascists, even neo-nazis (in order to create, in concrete, the anti-communist tension) and finally the ordinary criminals, down to this moment, and perhaps forever, those who are without name (in order to create the successive anti-fascist tension). I know the names of this sequence of important people, and that they are behind the comic personages like that general of the forest, the one who was engaged somewhat operatically, in the city of Ducale (while the Italian forests burned), or the dull personages organized purely by the likes of General Miceli. [...] I know all these names and know all the facts (the attempts on the institutions, and the slaughters) of which they’ve become guilty of. I know. But I do not have the proof. I don’t even have clues. —Pier Paolo Pasolini, Il romanzo delle stragi, Corriere della Sera, (14th November 1974); Ksm. Michael Day, The filmmaker, the confession and the murder that refuses to die, The Independent, (Tuesday 23 March 2010); He had singled out television as an especially pernicious influence, predicting the rise and power of a type such as media-mogul-turned-prime minister Silvio Berlusconi long before time. More specific still, he had written a series of columns for Corriere della Sera denouncing the leadership of the ruling Christian Democratic party as riddled with Mafia influence, predicting the so-called Tangentopoli – "kickback city" – scandals 15 years later, whereby an entire political class was put under arrest during the early 1990s. In his columns, Pasolini declared that the Christian Democratic leadership should stand trial, not only for corruption but association with neo-fascist terrorism, such as the bombing of trains and a demonstration in Milan. —Ed Vulliamy, Who really killed Pier Paolo Pasolini?, The Observer, (Sunday 24 August 2014 00.04 BST); Ksm. Roberto Curti, Italian Crime Filmography, 1968-1980, McFarland & Co., Inc., Pub., North Carolina, (2013), s. 139, 149.
[49] Links between Gladio, Italian secret service bosses and the notorious P2 masonic lodge are manifold. The chiefs of all three secret services - Generals Santovito (SISMI), Grassini (SISDE) and Cellosi (CESSIS) - were members of the lodge. In the year that Andreotti denied Gladio's existence, the P2 treasurer, General Siro Rosetti, gave a generous account of "a secret security structure made up of civilians, parallel to the armed forces". There are also overlaps between senior Gladio personnel and the committee of military men, Rosa dei Vent[i], which tried to stage a coup in 1970. —Ed Vulliamy, "Secret Agents, Freemasons, Fascists... and a Top-level Campaign of Political 'Destabilisation': 'Strategy of Tension' that Brought Carnage and Cover-up", The Guardian, (5.12.1990).
[50] Daniele Ganser, Naton salaiset armeijat: Operaatio Gladio ja terrorismi Länsi-Euroopassa, Like, Helsinki, (2009); Ksm. Hannu Yli-Karjanmaa, Valtiot ja terrorismi: Katsaus propagandan luomien kulissien taakse, Multikustannus, Vaajakoski, (2008).
[51] Ravetto, s. 45; "Huolestuttavin piirre operaatio Gladiossa on sen ilmeinen kytkentä vallankaappaushankkeisiin ja terrorismiin. Ei ole myöskään olemassa todisteita siitä, että nämä organisaatiot olisi lakkautettu, vaikka niin on vakuutettu." —Hannu Yli-Karjanmaa, s. 153-154.
[52] "Lyijyisistä vuosista" ja "jänniteen strategiasta" ks. Curti, s. 39-40.
[53] Punaisten prikaatien johtaja oli Renato Curcio, jonka isä oli Renato Zampa – poliittisista gialloistaan tunnetun Luigi Zampan veli.
[54] P2-vapaamuurariloosista ks. Ganser, s. 116-117; Hanne-Luise Danielsen (toim.), "Italian musta loosi", Historian käännekohtia: Salaperäiset piilovaikuttajat, Bonnier, Tanska, (2013), s. 91-95; Yli-Karjanmaa, s. 157, 158, 162, 163-165, 171-172; Curti, s. 280, 195, v. 1; "An Age of Violence", San Babila ore 20: un delitto inutile, Blu-ray, Camera Obscura, Saksa, (2015), 0:22:00.
[55] Tobias Jones, The Dark Heart of Italy, North Point Press, New York, (2005), s. 186-188; Licio Gellistä ks. Ganser, s. 116-117, 377, v. 60.
[56] Jens Mecklenburg (toim.), Gladio: Die geheime Terrororganisation der Nato, Elefanten Press, Berlin, (1997); "Yhtenä harvoista [Jens] Mecklenburg käsitti 1990-luvun jälkipuoliskolla Gladio-ilmiön kauaskantoiset vaikutukset ja julkaisi kokoelman eri Länsi-Euroopan maiden salaisia armeijoita koskevia esseitä." —Daniele Ganser, s. 397, v. 23.
[57] P2-paljastuksen draamallisempi kuvaus on Giuseppe Ferraran ohjaama elokuva The Bankers of God: The Calvi Affair (2002).
[58] Ganser, s. 117.
[59] Ganser, s. 118; 1981: Italy in crisis as cabinet resigns, BBC, (26 May 2981).
[60] Ganser, s. 177-178, 412; The advent of what the Left called "Strategia della Tensione" was set off by the bomb that exploded in the Banca Nazionale dell'Agricoltura in Milano's Piazza Fontana. The media in compliance with the police accused the extreme Left (anarchists in particular, helped and covered by the PCI) of the bombings (in Milan as well as two other bombings that took place on the same day, 12 December 1969); however, evidence that the police had chosen to ignore pointed not to the anarchists but to a neofascist group based in Veneto (under the command of Giovanni Ventura, who was closely associated with Guido Giannettini, a colonel in the SID, the Italian secret service). Because Giannettini was also closely linked to the MSI, as were other members of the SID, an investigation of the SID ensued. —Kriss Ravetto, s. 242, v. 48; Again, a spine-chilling vindication: these were the so-called "years of lead" in Italy, culminating in the bombing of Bologna station five years after Pasolini's death by neo-fascists working with the secret services, killing 82 people. —Ed Vulliamy, Who really killed Pier Paolo Pasolini?, The Observer, (Sunday 24 August 2014 00.04 BST).
[61] Ksm. Piazza Fontana: Storia di un Complotto, TV, Rai Due, (1997); Piazza Fontanan verilöyly, TV, Yle Teema, (2012); Piazza Fontanan verilöyly, Yle Teema, (JULKAISTU 31.03.2016 - 15:20. PÄIVITETTY 04.05.2016 - 11:55).
[62] Danielsen, s. 92.
[63] Danielsen, s. 94.
[64] As a result of the deregulation craze in the US companies no longer have to report their top shareholders to the SEC. According to 1993 10K reports filed by the Four Horsemen [aka Seven Sisters], the Rothschild, Rockefeller and Warburg banking combines still control Big Oil. The Rockefellers exert control through New York mega-banks and Banker’s Trust, which in 1999 was purchased by Warburg-controlled Deutsche Bank in its bid to become the largest bank in the world. [...] Information on RD/Shell is harder to obtain since they are registered in the UK and Holland and are not required to file 10K reports. It is 60% owned by Royal Dutch Petroleum of Holland and 40% owned by Shell Trading & Transport of the UK. The company has only 14,000 stockholders and few directors. The consensus from researchers is that Royal Dutch/Shell is still controlled by the Rothschild, Oppenheimer, Nobel and Samuel families along with the British House of Windsor and the Dutch House of Orange. —Dean Henderson, The Four Horsemen Behind America’s Oil Wars, Global Research, (April 26, 2011).
[65] Claudio Celani, "New proof that Italian industrialist Enrico Mattei was murdered", Executive Intelligence Review, Vol. 22, No. 29, (July 21, 1995), s. 57; He [Enrico Mattei] single-handedly built up Italy's state-owned energy sector, to the fury of Italy's Cold War allies who wanted their private companies to be able to exploit the country's oil and natural gas reserves. He forged alliances with Middle Eastern clients of the Soviet Union, gazumped the multinational oil giants by offering better terms for distribution rights, and followed a rigorous price-fixing policy intended to keep petrol and fuel cheap for Italian consumers. —Andrew Gumbel, Autopsy may solve deadly mystery of the Mattei Affair, The Independent, (Friday 29 August 1997).
[66] The Mattei affair had been solved: a small charge bomb had been planted behind the dashboard from the exterior of the plane. —Donato Firrao ja Graziano Ubertalli, Was there a bomb on Mattei’s aircraft?, Politecnico di Torino, Dipartimento di Scienza dei Materiali e Ingegneria Chimica, C.so Duca degli Abruzzi, 24, 10129 Torino, Italia, s. 29; The jet crashed in stormy weather while approaching Milan-Linate. The head of Agip Petroli, an Italian oil company, Enrico Mattei was killed in the crash. The inquiries officially declared that it was an accident. Rumours are that the plane may have been sabotaged with an explosive device. —Aviation Safety Network, (Saturday 27 October 1962).
[67] Prozess gegen das Schweigen - Der Fall Enrico Mattei (2001); Ksm. Italiens blutiges Staatsgeheimnis (2001); Oil & Power: Enrico Mattei, DVD, Luce, Italia, (2008).
[68] Philip Willan, Puppetmasters: The Political Use of Terrorism in Italy, iUniverse, Inc., Lincoln, NE, (2002), s. 57.
[69] Paul L. Williams, Operation Gladio: The Unholy Alliance Between the Vatican, the CIA, and the Mafia, Prometheus Books, New York, (2015), s. 74.
[70] Mafia "beast" acquitted of Mattei journalist murder, La Gazzetta del Mezzogiorno, (January 27, 2014); Mafia "beast" life term asked in murder of Mattei journalist, ANSA, (22 April 2014, 13:54); Ksm. Nancy J. Woodhull ja Robert W. Snyder (toim.), Journalists in Peril, Transaction Pub., New Brunswick, NJ, (1998), s. 101.
[71] Mafia "beast" acquitted of Mattei journalist murder, La Gazzetta del Mezzogiorno, (January 27, 2014); Mafia "beast" life term asked in murder of Mattei journalist, ANSA, (22 April 2014, 13:54).
[72] Alessandra Ziniti, De Mauro, la verità di Mannoia "Sciolsi il suo corpo nell" acido, La Repubblica, (12 ottobre 2006).
[73] Antonella Romano, "Mauro De Mauro", teoksessa, Giornata della Memoria dei giornalisti uccisi da mafie e terrorismo, Unione Nazionale Cronisti Italiani, Roma, (3 maggio 2008), s. 28-35.
[74] Attilio Bolzoni, De Mauro ucciso per uno scoop scoprì il patto tra boss e golpisti, La Repubblica, (18 giugno 2005).
[75] Salvo Palazzolo, Omicidio De Mauro, assolto Totò Riina. La Procura aveva chiesto l'ergastolo, La Repubblica, (10 giugno 2011).
[76] Ganser, s. 28, 122-123, 413.
[77] Mafia "beast" acquitted of Mattei journalist murder, La Gazzetta del Mezzogiorno, (January 27, 2014); Mafia "beast" life term asked in murder of Mattei journalist, ANSA, (22 April 2014, 13:54).
[78] Salvo Palazzolo, Omicidio De Mauro, assolto Totò Riina. La Procura aveva chiesto l'ergastolo, La Repubblica, (10 giugno 2011); Riina assolto per l'omicidio De Mauro, Corriere della Sera, (10 giugno 2011, ultima modifica: 11 giugno 2011).
[79] Mafia, omicidio De Mauro: per i giudici, le prove su Riina erano contraddittorie, Corriere del Mezzogiorno, (09 maggio 2014).
[80] Il contesto, [Leonardo] Sciascia theorized the assimilation of political and Mafia power, which are blurred to the point that they eventually become indistinguishable: to [Francesco] Rosi, it marked a return to his origins, to the forking between politically committed cinema and poliziotteschi. —Roberto Curti, s. 179; Christian Uva, "The Representation of Terrorism in Italian Cinema", teoksessa, Frank Burke (toim.), A Companion to Italian Cinema, John Wiley & Sons, Inc., Chichester, (2017), s. 272; Arvokkaita ruumiita (1976) -elokuvan tuotti Salò - Sodoman 120 päivää (1975) tuottanut Alberto Grimaldi ja sivuosassa nähtiin Salòssa yhtä pääosaa esittänyt Paolo Bonacelli.
Kun Arvokkaita ruumiita (1976) -elokuvassa murhia tutkiva komisario Amerigo Rogas (Lino Ventura) ja kommunistipuolueen sihteeri ammutaan tuomareiden salamurhaajan toimesta, pitää komisarion esimies ja muiden tietämättä samaiseen rikollisverkostoon kuuluva nimetön poliisipäällikkö (Tino Carraro) lehdistötilaisuuden tv-kameralle,
"Komisario Rogas oli juuri palannut erittäin stressaavalta tehtävältä, jossa hän jäljitti tuomareiden murhaajaa. Roomaan palattuaan hänessä alkoi näkyä merkkejä mielenhäiriöstä, jonka seurauksena hänet pantiin lomalle. Hän näki salaliittoja joka paikassa ja alkoi etsiä olemattomia todisteita. Ehkä hän luuli, että jopa kommunistipuolueen sihteeri oli osa tätä kuvitteellista salaliittoa. Hän tappoi sihteerin ja sitten itsensä." —Tino Carraro, Arvokkaita ruumiita (1976)
[81] Eugenio Cefisistä ks. Manuele Gragnolati ja Sara Fortuna (toim.), The Power of Disturbance: Elsa Morante's Aracoeli, Legenda, London, (2009), s. 109.
[82] Klimke, s. 24, 26, 93, 118.
[83] Ed Vulliamy, Who really killed Pier Paolo Pasolini?, The Observer, (Sunday 24 August 2014 00.04 BST); Ed Vulliamy kirjoittaa Mauro De Mauron nimen väärin muodossa "Mauro di Mauro".
[84] Anche su una morte ben piu celebre, ancorche alla stessa maniera priva di giustizia, quella di Pier Paolo Pasolini, si affaccia l'ombra di Cefis. Gianni D'Elia azzarda un'ipotesi choc sulla sua fine: Pasolini fu fatto uccidere dalla stessa mente che avrebbe condannato Enrico Mattei, e supporta questa ipotesi con l'acquisizione agli atti, in virtu della quantitta di informazioni che contenevano, come "documento", di un gruppo di pagine del romanzo pasoliniano postumo, Petrolio. Con il suo pamphlet, D'Elia pubblicizza in fondo l'argomentare del magistrano (Vincenzo Calia), e avanza un'ulteriore ipotesi: Pasolini sarebbe stato ucciso per cio che sapeva sul caso Mattei, per cio che andava, in qiegli anni, scrivendo nell'immenso brogliaccio di Petrolio. —Luciano Vasapollo, Storia di un capitalismo piccolo piccolo: Lo Stato italiano e i capitani d'impresa dal '45 a oggi, Jaca Book, Milano, (2007), s. 27.
[85] Pasolinista, Cefisistä ja Petroliosta ks. Gragnolati ja Fortuna, s. 108-111; I do not know whether these words might have caused anyone concern, or whether anyone was worried by the work Pasolini was doing on "Petrolio" [Oil]. But let’s not forget that those were wretched years when, on the Right and on the Left, appalling things were done as if they were normal. To be followed, often, by loud calls for the freeing of the guilty, like the murderers of the Mattei brothers, who are now at liberty in South America. —Walter Veltroni, Veltroni’s Plea - "Re-open Pasolini Case", Corriere della Sera, (22.3.2010).
[86] Giorgio Steimetz [Corrado Ragozzino], Questo è Eugenio Cefis. L'altra faccia dell'onorato presidente, Agenzia Milano Informazioni, (1972).
[87] Giuseppe Lo Bianco ja Sandra Rizza, Profondo nero. Mattei, De Mauro, Pasolini. Un'unica pista all'origine delle stragi di Stato, Chiarelettere, Milano, (2009).
[88] Carla Benedetti ja Giovanni Giovannetti, Frocio e basta. Sacra follia? Pasolini, Cefis, Petrolio. Così muore un poeta, Prospero Editore, Milano, (2015).
[89] "Pasolini oli alkanut joitakin vuosia ennen Salon valmistumista työstää romaanikäsikirjoitusta, joka on säälimätön tilitys Italian sodanjälkeisestä politiikasta. Pasolinin murha vuonna 1975 katkaisi työn. [...] Uudessa murhatutkinnassa on kuitenkin ilmennyt, että romaanikäsikirjoituksesta oli kadonnut osia. [...] Hän kirjoitti lehdissä tietävänsä nimiä Italian veristen tapahtumien taustalla. On aika luonnollista, että epäilyt poliittisesta murhasta heräävät, [Juha] Siltanen sanoo." —Sanna Paakkanen, "Piikki poliitikkojen lihassa", Kaupunkilehti Vartti, (10. huhtikuuta 2006), s. 12.
[90] Anna Battista, Because He Knew: Reopening Pasolini's Case, Irenebrination, (March 23, 2010).
[91] Ganser, s. 31.
[92] Ganser, s. 126.
[93] Ganser, s. 127, v. 91; The Gladio saga resulted from two sources unhappy with [Giulio] Andreotti's 1974 explanation. The first was a group of judges examining letters uncovered in Milan during October in which the murdered Christian Democrat leader, Aldo Moro, said he feared a shadow organisation, alongside "other secret services of the West... might be implicated in the destabilisation of our country." —Ed Vulliamy, "Secret Agents, Freemasons, Fascists... and a Top-level Campaign of Political 'Destabilisation': 'Strategy of Tension' that Brought Carnage and Cover-up", The Guardian, (5.12.1990); "Vuonna 2002 entinen pääministeri Giulio Andreotti [P2-jäsen] tuomittiin 24 vuodeksi vankeuteen, koska hän oli antanut mafiajohtaja Gaetano Badalamentille määräyksen murhata tiedustelupalvelukytkennöistään tunnetun journalistin Mino Pecorellin vuonna 1979. Pecorelli oli vihjailut tuolloin artikkeleissaan, että Andreottilla ja Gladio-joukoilla oli osuutta Aldo Moron murhaan. Vuonna 2003 Andreottin tuomio kumottiin vetoomustuomioistuimessa." —Hannu Yli-Karjanmaa, s. 172, v. 473; Andreotti was later accused by Tommaso Buscetta, a mafia supergrass, of having been involved with organised crime, and of having exchanged a ritual kiss with the capo di tutti i capi (boss of all bosses), Salvatore Riina. The kiss was an unlikely story, but the Palermo court investigating his links with the mafia did accept that such links had existed, but only until 1980, and that he could no longer be prosecuted – not quite the vindication he had hoped for. [...] Andreotti was also accused of having ordered the murder of a rightwing journalist, Carmine Pecorelli [P2-jäsen], in 1979. Pecorelli was the editor of a small-circulation newspaper, allegedly close to the secret services and specialising in scandal-mongering and blackmail. He had, or so it was said, some evidence that both the "secret services" (ie the CIA) and Andreotti had been connected with the killing of Moro – one of the many groundless conspiracy theories that have entertained Italians over the years. The Pecorelli affair lasted, incredibly, for more than 20 years. The connection between Pecorelli and Andreotti was never established, but in 1996 the prosecutors thought they had enough evidence to indict Andreotti. —Donald Sassoon, Giulio Andreotti obituary, The Guardian, (Monday 6 May 2013 14.29 BST); Sassoon-suku on naimisissa Rothschild-suvun kanssa; Ksm. Giovanni Fasanella ja Claudio Sestieri, Segreto di stato: la verità da Gladio al caso Moro, Einaudi Editore, Torino, (2000); Rocco Turi, Gladio rossa: una catena di complotti e delitti, dal dopoguerra al caso Moro, Marsilio, Venezia, (2004); Giulio Andreottista ksm. Ganser, s. 30-31, 414.
[94] Capt. Thomas Karamessines was an analyst for the Greek Desk OSS/X2 (Counter-Intelligence) following liberation. After the dissolution of the OSS in October 1945, Karamessines stayed on as the director of intelligence for the US Embassy, possibly at the request of [Lincoln] MacVeagh. He became a member of the CIA after that organization was established in September 1947 and eventually CIA Station Chief in Athens. As the chief American intelligence officer during the Greek Civil War, he was instrumental in organizing the Greek Central Intelligence Agency (KYP) along American lines. He was appointed CIA Deputy Director for Plans in 1967. He eventually became the chairman of the Chile Task Force and was one of the authors of the plot to overthrow the Chilean president Salvador Allende in 1973. He resigned from the CIA in protest after allegations that he and his boss, Richard Helms, were involved in the Watergate scandal. He died in 1978. —Kyriakos Nalmpantis, Time on the Mountain: The Office of Strategic Services in Axis-Occupied Greece, 1943-1944, teesi, Kent State University, (May, 2010), s. 148-149, alaviitteet.
[95] Ganser, s. 318.
[96] Ganser, s. 37, v. 35.
[97] Parapoliittisiin salaliitto-poliziotteschi-elokuviin lukeutuvat: Slap the Monster on Page One (Marco Bellocchio, 1972), Alamaailman teloittajat (Stefano Vanzina, 1972), The Violent Professionals (Sergio Martino, 1973), Vankikarkuri (Sergio Sollima, 1973), Ransom! Police Is Watching (Roberto Infascelli, 1973), Kylmäpäinen kyttä (Luciano Ercoli, 1975), Poliisi-isku (Sergio Martino, 1975), Lain oikea käsi (Giuseppe Rosati, 1975), San Babila-8 P.M. (Carlo Lizzani, 1976), Arvokkaita ruumiita (Francesco Rosi, 1976), Gangsterit (Michele Massimo Tarantini, 1976), Mark Strikes Again (Stelvio Massi, 1976), The Vallanzasca Band (Mario Bianchi, 1977), Could It Happen Here? (Massimo Pirri, 1977) ja Huomenna kuollut (Damiano Damiani, 1977). "Salaliitto-poliziotteschi"-elokuvista ks. Austin Fisher, Il braccio violento della legge: Revelation, Conspiracy and the Politics of Violence in the Poliziottesco, Journal of Italian Cinema & Media Studies, Volume 2, Number 2, (June 2014), s. 167-181; Uva, s. 268-282.
