Tutkimusmatka

"Onko sun aivan pakko kattoa tota helvetin lentokoneonnettomuus-dokumenttia tässä lennon aikana?"

Edinburgh 1.0

Ensimmäiset kaksi päivää katosi elokuun sesonkisekoilujen tukkiman pää-kaupungin kyseenalaisessa sykkeessä.

Edinburghin linna. Check.

Toisena päivänä kävimme baarikierroksen ohessa harjoittelemassa vuorelle kiipeämistä 250 metrin korkeuteen nousseen Arthur’s Seat -kukkulan huipulla. Takaisin tullessamme naureskelimme panikoiville turvaohjeille, joiden mukaan mukana olisi pitänyt olla ruokaa, vettä ja kunnon kengät.

Edinburghin tukikohtana toimineen hotellin sohvabaarin tee-se-itse-viskitarjonta oli samaa mitä kaikissa muissakin paikoissa: halvinta ja laaduttominta, kuten Laphroaig Select, Macallan Gold ja tietysti Jura Superstition sekä huipentumana Loch Lomond Original.

Sohvabaaria ei vartioinut kukaan, eikä öiseen aikaan paikalla ollut muita. Automatisoitu prosessi oli suoraviivainen: ota mitä haluat ja merkkaa määrä esillä olleeseen kaavakkeeseen. 

Aikamme kaatelimme halppiksia ja merkkasimme listaan jotain. Lattean vetinen Jura Superstition sai minut kuitenkin lopulta taikauskoiseksi ja huomasin baaria kytänneen turvakameran. Bileet päättyivät.

Aamulla nopeasti check-out ennen kuin kameran nauhat tarkistettaisiin, auto alle ja kohti Stirlingin kaupunkia.

Stirlingin linna. Check. Robert the Brucen patsaalle syljentä. Check.

Dounen linna. Check.

Loch Lomond and The Trossachsin kansallispuisto. Check.

Ben Nevisin Helvetti

Dounen ja Stirlingin linnoissa sekä Loch Lomond and The Trossachsin kansallispuistossa vietetyn kolmannen päivän jälkeen suuntasimme neljäntenä päivänä kohti Fort Williamin kaupunkia, joka käsitti samannimiset Ben Nevisin viskitislaamon ja 1345 metriin nousseen ”Britteinsaarten” korkeimman vuoren.

Alimiehitetty tislaamo oli leväperäinen ja tunkkainen, jossa yksi elämäänsä kyllästynyt puolikuollut alkoholisti vaelsi japanilaisturistien salamavalojen sokaisemana kaupan ja vastaanoton väliä.

Exit ja kohti vuorta.

Kiipeilyfriikit olivat varanneet kaikki parkkipaikat, joten pysäköin rytkyn keula edellä metsään. Lähdimme aamupalan ja vesipullon voimin kohti vuorta. Emme tienneet Ben Nevisistä mitään, joten ohi kävellessämme vilkaisimme karttataulun kuvaa, mutta emme jaksaneet lukea tekstejä.

"Miksi kaikilla on reput ja sauvat?"

-Hysteeristä keulimista.

Tunnit kuluivat, voimat hiipuivat ja vesipullo tyhjeni. Lopulta hermoni menivät provosoivasti joka paikassa virtaaviin puroihin. Aloin juomaan litrakaupalla kummalliselta maistunutta vuoristovettä, joka alkoi nopeasti nousta hattuun.

Henkilökohtainen filmirullani alkoi bugaamaan näihin aikoihin, joskin väitetysti olin vaellellut sokeasti kielekkeiden reunoilla ja suupielet vaahdoten hölissyt Braveheart-elokuvan dialogia. Taukojen jälkeen oli vaikea muistaa olimmeko menossa ylös vai tulossa alas.

Tunteja kestäneen nousun jälkeen noin kilometrin korkeudessa voimat loppuivat ja alihankkija sai kuningasidean googlettaa vuoresta infoa ja kiipeilyn alkeet.

Äksänä naama maassa maaten kuulin sekavassa olotilassa sieltä täältä osia hänen löydöistään,

"...Ben Nevisin huipulle ja takasin patikoiminen kestää noin seitsemän tuntia...varustaudu kunnolla, monet ovat kuolleet matkan aikana huonon suunnittelun takia...älä missään olosuhteissa juo vuoristovettä, sillä lampaat virtsaavat siihen..."

Visusti paketoin kädet korvilleni, enkä halunnut kuulla enempää.

Muutaman tunnin pyörimme takaisin alas ja lähdimme metsästämään Loch Nessin hirviötä.

-Ainii tääl autos ois ollu tää reppu safkoineen ja vesineen...

"!?!?!?"

Talisker A-go-go!

5. päivä.

Eilean Donanin linna. Check.

Myrskyn noustessa suuntasimme Skyen saarta kohti päästäksemme saarella sijainneeseen Taliskerin tislaamoon.

Hihittelin hihaani, kun ammattihuijari pyöritti höynäytettäviä turisteja koittamalla työntää heille vain tislaamossa myytävää talon viskiä kehumalla paketoimattoman pullon "viehät-tävää [karamellilla värjättyä] väriä".

Taliskerin ainoa vakavasti otettava tuote oli tislaamoleveilyjen kliseinen normisetti: 32-vuotias Port Ellen, joka oli varustettu rahanpesuun soveltuvalla hintalapulla.

Itsevarmuutta huokuva alihankkija alkoi julistaa kovaan ääneen, että näyttäisimme muille mallia ja lunastaisimme Port Ellenin puoliksi. Tässä vaiheessa aloin työntää häntä selästä kohti ulko-ovia.

Loppupäivä kului Skyella keimaillessa. Takaisinpaluumatkalla huppu jumissa ollut alihankkija möträsi aukinaisten pullojensa kanssa ja navigoi meidät risteyksestä väärään suuntaan. Oli tehtävä u-käännös, jonka jälkeen jäin väsyneenä ajamaan oikean puoleiselle kaistalle. Pätkän matkaa ajeltuani mietin ääneen "onkohan tämä oikea kaista?". Hiljaisen hetken puhkaisi rääkyvä sireeni "Vasen! Vasen! Vasen!".

The Macallan WC

Seuraavan Auringon noustessa Speyside-raidimme käynnistyi liiankin kalliisti rakennetulla Macallanin tislaamolla.

Tutkiskelu sai kuitenkin odottaa, sillä ensin oli päästävä vessaan. Pujottelimme tiellemme asettuneita myyjättäriä juostessamme kilpaa kohti kiiltävää vesiklosettia.

Vessaan päästyäni järkytyin, sillä yksi peileistä puuttui. Hyperventiloin hetken ja sain koottua itseni. Onneksi tapahtumapaikalle oli kannettu kallisarvoinen köysieste, jottei miljöön uskottavuus romahtaisi.

The Shit Phoenix: Glenfiddich

Macallanin bionisista tunnelmista suunnistimme läheiselle Glenfiddichin niin ikään rahalla rakennetulle tislaamolle, jossa meillä oli myös tislaamon esittelykierros varattuna.

Kierros alkoi masentavalla draamaelokuvalla, jonka oli tarkoitus hakata tislaamon enemmän tai vähemmän samalta maistuvien viskien mytologiaa vierailijoiden kalloihin.

Leffan jälkeen lauma pilkottiin osiin ja jokainen pienryhmä sai oman oppaan. Olin raivoissani siitä, että kaikki epäpätevät kesätyönaaraat päätyivät muille ja meidän sekalainen seurakuntamme sai kapteenikseen kuivan juipin, joka oli liiankin kiinnostunut "kotimaastamme".

Teknisen valmistusprosessin jälkeen siirryimme pullotushuoneeseen, jonka seinällä oli jälleen yksi lasitettu Glenfiddich-näyttämö harvinaisine yksilöineen. 

Opas päätti loukata paikallaolijoiden älykkyyttä ja valitsi pullojen joukosta vuoden 2010 Snow Phoenixin ja kertoi megalomaanisen tarinan pullon taustoista: Vuoden 2010 talvena Glenfiddichin viskinkypsytysvaraston katto oli romahtanut lumimassan painosta ja kylmä ilma pääsi pilaamaan varaston tynnyreitä.

Osakkeenomistajien kostoa pelännyt mestarimaistaja oli päättänyt pikaisesti soseuttaa pilaantuneet tynnyrit yhteen ja luoda niistä uuden tuotteen eeppisellä nimellä Snow Phoenix.

Värisevä opas ei maininnut viskin varsinaisesta tasosta sanaakaan, vaan keskittyi hölisemään spekuloiville aikuislapsille ennustuksia harvinai-suuden tulevasta arvonnoususta.

Vain sen takia, että epäpätevän Glenfiddichin romahtaneiden varastojen katoilta ei oltu osattu pudottaa lumia ja pilaantuneet tuotteet myytiin narreille ylihintaan, ei välttämättä tarkoittanut sitä, että kyseessä olisi johtava viski.

Pullotuksen jälkeen siirryimme kierroksen viimeiseen ja tärkeimpään osioon: juottolaan. Hypnotisoitunut opas tuijotti meitä haavi auki ja piti huolen, että maistiaislasipatteristot pysyivät täysinä.

Pelkkää keskisormea: Mortlach

Rothschild ja Warburg -sukujen Diageon omistama myyttinen Mortlachin keskitysleirimäinen tislaamo odotti lähes kulman takana. Korkea-arvoisen hiljaisuuden keskellä ketään ei näkynyt missään. Ei työntekijöitä, ei turisteja - olimme ainoat.

Seinällä oli mukamas komeillut iso kyltti "asiointi ainoastaan ajanvarauksella", jonka olin missannut. Rynkytin etuovea ja vaadin suomeksi päästä sisään, mutta edes yhtä henkilöä ei kiinnostanut tulla ajamaan minua matkoihini.

Tapahtuman ajan sormiensa läpi kurkkinut alihankkija nolosteli autossa ja lopulta taivutteli minut luovuttamaan.

Verta ja suolenpätkiä: Glenlivet

Mortlachin jälkeen oli vuorossa päivän viimeinen tislaamo Glenlivet.

Jollain kummallisella ilveellä alihankkija oli jälleen onnistunut repimään itsensä kädestä auki ja alkoi vuotaa verta tiskille. Hätään kutsuttiin kahvilan myyjätär, joka ei kuitenkaan uskaltanut liimata laastaria paikoilleen, koska ilmiteko olisi ylittänyt hänen toimivaltuutensa.

Epätoivoisesti alihankkija yritti ehdottaa hänelle hämärää diiliä, jossa alihankkija menisi kulman taakse ja myyjätär vaivihkaa ojentaisi hänelle laastarin, jonka alihankkija voisi omin päin liimata kiinni. Myyjätär kuitenkin pelkäsi työpaikkansa puolesta, joten hätiin kutsuttiin ensiapulaukulla varustautunut paikkausvaltuudet omannut hoitajatar.

Vuoto saatiin tukittua, mutta petollinen laukku tipahti maahan ja ensiapu-tarvikkeet levisivät pitkin Glenlivetiä.

Braemarin linna. Check.

Cairngormsin kansallispuisto. Check.

"Kumpi se nyt vittu on? Blair Athol vai Blair Atholl?!"

Lähtöpäivänä emme teknisesti olisi enää kerenneet tislaamokäynnille ennen auton palautusta, mutta sain rukoilemalla vakuutettua alihankkijan suunnitelmani pätevyydestä.

Yhdellä ällällä kirjoitettu Blair Athol -tislaamo sijaitsi kahdella ällällä kirjoitetun Blair Atholl -tuppukylän sisuksissa, joka tuntui olevan ylitsepääsemätön haaste navigaattorille.

Jäin omissa maailmoissa arkeologioimaan puodin hyllyjä ja rohmusin sylillisen pulloja, kun samaan aikaan pitkäviiksinen sisäänheittäjä hieroi ahneita käsiään yhteen. Änkiessäni viimeisintä saalista jo ennestään pulppuavaan takakonttiin, äkillisesti muistin jotain.

Hullaannuksissani olin unohtanut alihankkijan, joka oli kadonnut jonnekin. Löin kontin kiinni ja pahinta pelätessäni lähdin vaistomaisesti juoksemaan tislaamon viskinvalmistusprosessin mäskitynnyrin teemaiseksi nikkaroitua high-end-baaria kohti.

Pelkoni kävivät toteen ja huomasin kuinka alihankkija oli ainoana asiakkaana asentanut itsensä baarijakkaralle ja fanaattisesti rummutti molemmilla käsillään kuparista tiskiä.

Tukistin itseäni huomatessani, että hänen Glencairn-lasi oli pullollaan jotain, joskin onneksi budjetin melkein kestävää Lagavulin Distillers Editionia. 

Drinkkilista kädessään alihankkija julisti innoissaan, että parilla sadalla voisimme maistella vaikka Broraa, Karuizawaa tai Malt Milliä. Läimäytin menun kiinni, raahasin hänet autoon ja lähdimme paluumatkalle kohti Edinburghia.

Edinburgh 2.0

Tykitimme Blair Atholilta Edinburghin lentokentälle ja saimme jostain syystä kasassa pysyneen ritsan palautettua normaalin kaavan mukaisesti kolme minuuttia ennen viimeistä takarajaa.

Koneen nousuun oli viitisen tuntia, joten päätimme palata takaisin Edinburghiin "ensimmäiselle samanlaiselle". 

Viskierikoisliikkeiden -ja baarien jälkeen olimme hyvässä nousussa valmiita kohtaamaan Skotlannin viimeisen nähtävyyden: lentokentän massiivisen viskien tax-free-myymälän.

Melkein olin kerennyt rymyämään toisen koipeni etuovista sisään, kun tyrmäävällä hujuhajulla aseistautunut Highland Park -missi oli jo kerennyt läimäyttää kouraani kaksi maistiaista.

Viereiseltä tiskiltä valui kurkkuun aina pettymyksen tuottavaa Englannin keskus-pankin perustaneen William Patersonin jälkeläisen Richard Patersonin karmivaa Dalmorea.

Länkyttävässä laskuhumalassa ollut ali-hankkija yritti hyssytellä minua olla ostamasta lisää juotavaa ja ärsyttävästi huomioi, että matkatavarani ja käsimatka-tavarani olivat olleet jo niin täynnä pulloja, että hän oli joutunut jemmaamaan osan saaliista omiin säkkeihinsä.

Täten työnsin hänet nopeasti sivuun, nappasin hyllyistä Compass Boxin turvehirviön sekä Nessie-pehmolelu-monsterin ja kirmasin kohti seuraavaa puotia.

Yli kiehunut alihankkija keilasi lentokoneen perällä akimbo-asennossa vartiossa olleen lentoemännän ja syöksyi vessaan.

Allekirjoittaneenkin standardeilla massiivisen reuhkan omannut Sofi Oksanen raivasi tiensä tavisten läpi koneen perälle ja oli kauhukseni jämähtämässä viereiselle riville, kunnes järjestetty kohtalo puuttui peliin.

Keilauksesta toipunut lentoemäntä juoksi puuterigrinderöidyn Oksasen luo ja ovelan kaunopuheisesti ilmoitti hänelle, että edellinen asiakas oli "valuttanut nesteitä" Oksasen varaamalle paikalle. Mutta koska kone oli melko tyhjä, Oksanen voisi laukunkantajansa kanssa siirtyä koneen keskiosaan vapaille paikoille.

Selvityksen ajan olin pakkolaskuohjeiden mukaisessa kumara-asennossa ja yritin olla räjähtämättä.