Kun kansallissosialistit nousivat Saksassa valtaan vuonna 1933 lakkauttivat he ammattiliitot, takavarikoivat liittojen varat ja pystyttivät uuden korvaavan keskusammattijärjestön nimeltä Saksan työrintama (Deutsche Arbeitsfront, DAF). Järjestön johtajana toimi yliopistotohtori Robert Ley, jonka alaisuudessa Saksan työrintamasta tuli natsi-Saksan korruptunein suurjärjestö.[1]
Natsijohtaja Robert Ley oli mahdollisesti perinyt ja oppinut tulevat toimintatapansa isältään Friedrich Leyltä, joka oli vuonna 1896 sytyttänyt perheen kotitilan tuleen vakuutusrahojen toivossa. Friedrich Ley tuomittiin vakuutuspetoksesta neljäksi vuodeksi vankeuteen ja perhe jäi kodittomaksi.[2]
Arjalaisen tulee olla vaalea kuin Hitler, laiha kuin Göring, lihaksikas kuin Himmler, komea kuin Goebbels, selvä kuin Ley, viriili kuin Röhm ja nimeltään Rosenberg.[3] —Natsiaikakauden lavakomiikkaa
Natsijohtaja Robert Ley (isoisän puolelta Levy).
Valtakunnanjuoppo
Ensimmäisen maailmansodan haavoit-tumisen seurauksena aivovammasta,[4] änkytyksestä ja alkoholisoitumisesta kärsineen Robert Leyn toistuvat känni-sekoilut saivat ajan mittaan kolmannessa valtakunnassa niin suuret mittasuhteet, että häntä alettiin kutsua kansan keskuudessa pilkkanimellä “valtakunnanjuoppo” (Reichstrunkenbold).[5]
Vuonna 1929 vasemmistolainen Volksstimme-lehti julkaisi artikkelin Leystä, jossa väitettiin, että Ley oli kölniläisen bordellin vakioasiakas. Väitetysti eräällä vierailukerralla Leyllä ei ollut rahaa millä maksaa, joten hän joutui jättämään hakaristeillä koristellun takkinsa bordelliin pantiksi.[6]
Humalapäissään Ley myös toistuvasti hukkasi kultaisen puoluekoristeensa ja joutui jatkuvasti anoa puolueelta uutta.[7]
Vuonna 1937 Leyn tehtävänä oli hoitaa Windsorin herttuan ja herttuattaren valtiovierailun yksityiskohdat. Münchenissä Ley esitteli Windsoreille Saksan työrintaman tiloja ja kuninkaalliset kyydissään ajoi Mercedes Benzillään tehtaan parakkien porteista läpi. Ley kaahasi parakkeja edes takaisin ja lähes ajoi usean kauhuissaan olleen työntekijän yli. Seuraavana päivänä Hitler ja Göring ottivat vierailun hallintaansa ennen kuin Ley tappaisi Windsorit.[8]
2. toukokuuta 1939 Ley julisti puhetilaisuutensa aikana, että hän on lopettanut alkoholin käytön. Yleisö ei ollut kuitenkaan erikoisen vakuuttunut ilmoituksesta, sillä puheen aikana Ley oli humalassa.[9]
Ley myös suutti latinalais-amerikkalaisen lähetystön lehdistötilaisuuden aikana vihjaamalla, että heidän edustajat näyttivät silti kuin joku olisi houkutellut heidät viidakosta banaaneilla.[10]
Aviopari Inge ja Robert Ley
Inge Ley, 1916-1942
Erään Leyn järjestämän illallistilaisuuden päätteeksi Ley esitteli vieraille hänen vaimostaan Inge Leystä tehtyä maalausta, jossa Inge oli vyötäröstä ylöspäin alastomana. Tapahtuma sai jopa Robert Leyn toimet tunteneet natsivirkailijat haukkomaan henkeään.[11]
Toisessa tilaisuudessa Ley esitteli maalauksen sijaan vaimonsa repimällä Ingeltä vaatteet päältä, jotta vieraat pystyisivät ihailla häntä.[12]
Hän kohtelee minua pöyristyttävästi. […] Jonain päivänä hän tulee vielä tappamaan minut.[13] —Inge Ley
29. joulukuuta 1942 alokoholi- ja huumeriippuvaisen Ingen[14] epäilys kävi toteen, kun hän ja Robert riitelivät tuttuun tapaansa humalassa. Kinaamisen lopputuloksena Inge löydettiin kuolleena päähän ammuttuna. Kuolema julistettiin itsemurhaksi.[15]
Voimaa ilotalosta
Robert Leyn johtamaan Saksan työrintamaan kuului Voimaa ilosta (Kraft durch Freude, KdF) -virkistysjärjestö, jonka tarkoitus oli kehittää kolmannen valtakunnan työntekijöille vapaa-ajan viihdetoimintaa.
Lokakuussa 1936 Berliinin Tegelissä sijainnut Borsigin tehdas joutui yhden Leyn tyypillisen skandaalin keskiköön. Voimaa ilosta -järjestön puitteissa “tehdasta tarkastaessaan” Ley ja hänen apulaiset valitsivat työntekijöiden joukosta kauneimmat naiset, jotka kutsuttiin viihdyttämään Leyn joukkoja Leyn Grunewaldin huvilalle.
Yksi kutsutuista oli 18-vuotias Hilde Scholtz, jonka isä oli tehtaan esimies Erich Scholtz. Erich ei aluksi halunnut päästää Hildeä huvilalle, koska oli kuullut huhuja Leyn juhlista. Paikallinen Saksan työrintaman johtaja tohtori Fritz Schmitz kuitenkin ilmoitti, että mikäli Hilde kieltäytyisi Leyn kutsusta, heidät kummatkin erotettaisiin.
Autosaattueessa tytöt kuljetettiin Leyn huvilalle illanistujaisiin, jotka huipentuivat massiivisiin orgioihin.
Muutamaa päivää myöhemmin selvisi, että Hilde oli saanut illan aikana vaarallisen taudin ja häpeissään teki itsemurhan. Itsemurhaviestissään hän paljasti isälleen illan tapahtumat.
Hilde oli ollut kihloissa tehtaassa niin ikään työskennelleen Max Birretin kanssa. Birret ja Hilden isä Erich Scholtz järjestivät protestitapaamisia tehtaan työntekijöiden kanssa ja lopulta työntekijät marssivat ulos tehtaasta vaatien oikeutta.
Hilde Scholtzin itsemurhan jälkeen raivoissaan olleet Borsigin tehtaan työntekijät aloittivat lakon, jonka aikana tehdas oli viikon kiinni, 20 työntekijää pidätettiin ja valtakunnanmarsalkka Hermann Göring joutui henkilökohtaisesti saapumaan paikanpäälle käskemään työntekijät takaisin töihin.
Protestien seurauksena Ley joutui näön vuoksi lähettämään adjutanttinsa Erich Klugen Buchenwaldin keskitysleirille neljäksi viikoksi.
Kostoksi lakosta itsemurhan tehneen Hilden isä Erich Scholtz lähetettiin Dachaun keskitysleirille "epäsosiaalisena elementtinä".
Hilden kihlattu Max Birret päätyi myös keskitysleirille, josta hänet neljä viikkoa myöhemmin löydettiin kuolleena.[16]
Nomen est omen
Nürnbergin sotarikosoikeudenkäyntien aikaan valtakunnanvarajohtajan Rudolf Hessin tapaan Ley vaati itselleen juutalaista asianajajaa[17] ja lopulta hirttäytyi selliinsä. Tapahtuman jälkeen ainoastaan valtakunnanmarsalkka Hermann Göring vaivautui kommentoimaan asiaa vitsailemalla oikeudessa, että Ley olisi joka tapauksessa piakkoin juonut itsensä hengiltä.[18]
Lähes 10 vuotta aikaisemmin 29. marraskuuta 1936 Jewish Telegraphic Agency -lehdessä julkaistiin uutinen otsikolla "Sanoi Robert Leyn syntyneen Levynä, tšekinjuutalainen vangittu valtakunnassa",
Tänään raportoitiin, että tšekkoslovakianjuutalainen Leo Raugenhother on Essenin oikeudessa tuomittu kahdeksan kuukauden vankeuteen, koska hän oli ilmoittanut yksityiskeskustelussa, että Saksan työrintaman johtajan tohtori Robert Leyn nimi oli alun perin Levy.[19] —Jewish Telegraphic Agency
________________________
[1] Richard J. Evans, The Third Reich in Power, 1933-1939: How the Nazis Won Over the Hearts and Minds of a Nation, The Penguin Press, New York, (2005), s. 463; Ronald Smelser, Robert Ley: Hitler's Labor Front Leader, Berg Pub., Ltd., Oxford, (1988), s. 55; Fritz Thyssen, I Paid Hitler, Hodden and Stoughton, Ltd., London, (1941), s. 210-211; Hansjürgen Koehler, Inside Information: The Truth About Germany, Pallas Pub., Co., Ltd., London, (1940), s. 218; Robert Leyn ideoimasta ja nykyään kuplavolkkarina tunnetusta Volkswagen "kansanauto"-huijauksesta ks. Koehler, "The German 'Volkswagen' (People's Car), the Biggest Fraud of all Time", s. 171-184; Thyssen, s. 174-175; Robert Leyn ideoimasta "kansanjääkaapista" (Volkskühlschrank) ks. Smelser, s. 4, 163.
[2] Smelser, s. 8, 23.
[3] Joseph Howard Tyson, The Surreal Reich, iUniverse, Inc., Bloomington, (2010), s. 370-371; Robert Gessner, Some of My Best Friends Are Jews, Farrah & Reinehart, Inc., New York, (1936), s. 84; Allekirjoittaneen modifioima versio; Lisää natsiaikakauden vitsejä ks. Guido Knopp, Hitlerin naiset ja Marlene, Gummerus Kustannus Oy, Jyväskylä, (2005), s. 420; Robert Ley -komediaa ks. Smelser, s. 4, 25-26; Douglas M. Kelley, 22 Cells in Nuremberg, MacFadden Books, New York, (1961), s. 116.
[4] Smelser, s. 16, 104, 113; Kelley, s. 113, 114, 116, 126.
[5] Smelser, s. 30, 305; Hans Peter Bleuel, Sex and Society in Nazi Germany, J. B. Lippincott Co., New York, (1973), s. 85; Robert Leyn alkoholismista ks. Smelser, s. 2-3, 9, 93, 102, 104, 260, 290, 309; Gerald Reitlinger, The SS: Alibi of a Nation, 1922-1945, Arms and Armour Press, London, (1981), s. 240; Bleuel, s. 2-3, 85; Koehler, s. 22, 218; Kelley, s. 114, 115; Thyssen, s. 210, 301; Tyson, s. 41, 132, 274; G. M. Gilbert, The Psychology of Dictatorship: Based on an Examination of the Leaders of Nazi Germany, The Ronald Press Co., New York, (1950), s. 42; Robert Cecil, The Myth of the Master Race: Alfred Rosenberg and Nazi Ideology, B. T. Batsford Ltd., London, (1972), s. 108; Ernst Hanfstaengl, Hitler: The Missing Years, Eyre & Spottiswoode, London, (1957), s. 229; Louis L. Snyder, Encyclopedia of the Third Reich, Wordsworth Editions Ltd., Hertfordshire, (1998), s. 347; David Lewis, The Secret Life of Adolf Hitler, Heinrich Hanau Pub., Ltd., London, (1977), s. 153.
[6] Smelser, s. 53; Instead, the regime insisted that brothels and controlled prostitution protected public health because it ensured that young men would not resort to homosexuality to fulfill their sexual desires. The Nazis also thought that soldiers were strengthened through their encounters with prostitutes because it enabled them to fight with more vigor. Consequently, in 1936 the Supreme Command of the Wehrmacht declared military brothels to be a necessity and a state run brothel system was introduced. [...] Although the Nazi stance on sexuality appeared to be regressive and rigid, there were a number of contradictions between what the Nazis outwardly promoted and what was actually practiced. In order to achieve their racial ambitions, the regime encouraged premarital sex and extra-marital affairs. While the Nazis heavily advocated the idea of chastity, by 1934, members of the Bund Deutscher Mädel (Federation of German Girls) were instructed to engage in premarital relations. Although this directive was originally classified as "top secret," by 1935 the population was well aware of what went on during meetings between the BDM and the Hitlerjugend (HJ) or Hitler Youth. As a result of these illicit affairs, hospitals became overcrowded with adolescent girls, some as young as fifteen, who were either pregnant or had sexually transmitted infections. —Nicole Loroff, "Gender and Sexuality in Nazi Germany", Constellations, Vol. 3, No. 1, (2011), s. 53, 54.
[7] Smelser, s. 291, v. 109.
[8] Smelser, s. 113-114.
[9] Wallace R. Deuel, People Under Hitler, Harcourt, Brace & Co., New York, (1942), s. 126-127.
[10] Smelser, s. 144.
[11] Smelser, s. 112.
[12] Smelser, s. 112; Evans, s. 464; Bleuel, s. 3.
[13] Smelser, s. 112; Bleuel, s. 3.
[14] Smelser, s. 112-113.
[15] Smelser, s. 112; Evans, s. 464.
[16] Koehler, s. 73, 81-82.
[17] Smelser, s. 297; Rudolf Hess ei vaatinut juutalaista asianajajaa ainoastaan itselleen vaan kaikille syytetyille natsijohtajille. Tyson, s. 288.
[18] Smelser, s. 297.
[19] Said Robert Ley Was Born Levy, Czech Jew Jailed in Reich, Jewish Telegraphic Agency, (November 29, 1936).
Robert Leyn juutalaisesta syntyperästä ks. Smelser, s. 50-52, v. 42. [...] Accusations continued to haunt Ley even after he was in power. See letter to the editor of Stürmer of June 27, 1933, in Berlin Document Center (hereafter BDC): File Ley. The rumor persisted after the war. See also statement by Father Adolf Bormann (son of Martin) of September 25, 1958, asserting that Lew was a "full jew": Institut für Zeitgeschichte, Munich; Aktennotiz Buchheim ZS/1701; Charles Wighton, Heydrich: Hitlers Most Evil Henchman, Chilton Co., Philadelphia, (1962), s. 126-127; Reitlinger, s. 35; Wilhelm Hoettl, The Secret Front: The Story of Nazi Political Espionage, Frederick A. Praeger, New York, (1954), s. 37; "Nykyään en voi kuin hymyillä kuunnellessani Leyn selityksiä moraaleista ja antisemitismistä. Tiedän Leyn henkilökohtaisen moraalin. Olen ollut hänen palatsimaisessa talossa Bismarck Alleessa Berliinin Grunewaldissa. Ja tiedän myös, ettei hän ole arjalainen." —Hansjürgen Koehler, Inside Information: The Truth About Germany, Pallas Pub., Co., Ltd., London, (1940), s. 74-76; Deuel, s. 126; Louis Hagen, The Mark of the Swastika, Corgi Books, London, (1965), s. 12; George Victor, Hitler: The Pathology of Evil, Brassey's. Inc., Virginia, (1998), s. 147; Hennecke Kardel, Adolf Hitler: Founder of Israel - Israel in War with Jews, Modjeskis’ Society Dedicated to Preservation of Cultures, San Diego, (1997), s. 74, 78, kuvateksti sivujen 75-76 välissä; G. S. Graber, The Life and Times of Reinhard Heydrich, Robert Hale Ltd., London, (1980), s. 109; Alan Abrams, Special Treatment: The Untold Story of the Survival of Thousands of Jews in Hitler's Third Reich, Lyle Stuart Inc., Secaucus, (1985), s. 158; Joachim C. Fest, The Face of the Third Reich, Weidenfeld & Nicolson, London, (1970), s. 102.
