Joel Suden haastattelu #4 - Tykinruoka

Ovatko vapaamuurarit rikollisjärjestö?

Italian ja Sisilian mafian, sotilastiedustelupalveluiden, Naton, öljy-yhtiöiden ja kansainvälisten juutalaisten keskuspankkiirien kanssa toimineen P2-vapaa-muurariloosin laajasti dokumentoitu historia todistaa minimissään sen, että ainakin Italiassa johtavimmat vapaamuurarit olivat Italian tuhoisimpia terroristi-rikollisia.

Tämä yhteistyötä tehnyt rikollisjengi suoritti Italian kaikki tuhoisimmat terroristi-iskut 1960-luvulta 1980-luvulle. Italian pääministerin Aldo Moron lisäksi P2 murhasi valtion omistaman öljy-yhtiön ja Italian suurimman yrityksen Enin johtajan Enrico Mattein ja Mattein kuolemaa tutkineet toimittajan Mauro De Mauron ja elokuvaohjaajan Pier Paolo Pasolinin.

Suurin osa Apollo-huijauksen astronauteista olivat vapaamuurareita. 

Kommunistijohtajat, kuten Leon Trotski, Vladimir Lenin ja Josef Stalin olivat juutalaisia vapaamuurareita ja naimisissa juutalaisten naisten kanssa.

Adolf Hitler ja suurin osa ylimmistä juutalaisista natsijohtajista kuului vapaamuurarimallilla toteutettuun Thule-seuraan, joka myöhemmin muutettiin natsipuolueeksi. Thule-seuran perustajana ja johtajana toimi juutalainen vapaamuurari Rudolf von Sebottendorf (syntyjään Adam Glauer).

Kaikki alkuasteiden tavismuurarit tuskin ovat psykopaattirikollisia, mutta vapaamuurarien kaltaisten salaseurojen kautta on toteutettu maailmanhistorian tuhoisimpia rikoksia.

Oletetusti rehelliset vapaamuurarit eivät koskaan paljasta rikollisten vapaamuurareiden toimintaa, päin vastoin, he aktiivisesti keksivät tekosyitä rikollisten vapaamuurareiden puolesta. Tämä tekee heistä yhtä syyllisiä. 

Esimerkki: vapaamuurarit ottavat salaseuroissaan valoja, jotka ovat rikostilanteessa ristiriidassa itse maan lainsäädännön kanssa. Jos vapaamuurari on syytettynä rikoksesta ja tuomari on vapaamuurari, on tuomarin päävelvollisuus auttaa loositoveriaan, huolimatta siitä onko hän maan lakien mukaan syyllinen vai ei.

Tämä kaikki on aina ollut täysin rikollista toimintaan, mutta mistään näistä asioista ei koskaan keskustella mediassa tai koululaitoksissa. Tämänkaltaiset asiat eivät ole myöskään koskaan kiinnostaneet poliisi,- tiedustelu- tai armeijaviranomaisia - puhumattakaan lainsäätäjistä.

Ovatko lainsäätäjät todellisuudessa rikollisia?

Mikäli Suomen päättäjät, lainsäätäjät, tiedusteluviranomaiset, armeija-viranomaiset jne eivät työskentelisi kansainväliselle rikollisverkostolle, he tekisivät kaikkensa jokaisen toistuviin vakaviin rikoksiin syyllistyneen (1 % väestöstä) hävittämiseksi sivistyneesti käyttäytyvien ihmisten keskuudesta (99 % väestöstä).

Niin sanotut näennäiset "tuomiot", joiden on tarkoitus auttaa rikollisia ja nöyryyttää uhreja, itsestään selvästi todistavat, että lainsäätäjät työskentelevät rikollisten eduksi - samaan tapaan kuin Jari Aarnion kaltaiset huumeparonit johtavat huumepoliiseja.

Oletko koskaan kuullut yhdenkään lainsäätäjän yrittäneen kiristää toistuviin vakaviin rikoksiin syyllistyneiden rangaistuksia? Etkä tule kuulemaan. Päin vastoin, rangaistuksia pyritään jatkuvasti lieventämään.

Huolimatta siitä ovatko yksittäiset lainsäätäjät rikollisia vai eivät, he kaikesta huolimatta huonolla käytöksellään ylläpitävät rikollisjärjestelmää, auttavat tavis- ja eliittirikollisia sekä kansainvälistä rikollisverkostoa.

Olemattomilla tuomioillaan lainsäätäjät myös automaattisesti kutsuvat maksimaalista rikollisuutta sivistyneesti käyttäytyviä kansalaisiaan kohtaan. Kaikki tämä on saanut jatkua jo yli vuosisadan.

Oletko koskaan tavannut yhtäkään sivistyneesti käyttäytyvää pohjoismaalaista, jonka mielestä tuomiot ovat kohtuullisia?

En koskaan, kaikkien mielestä tuomiot ovat naurettavia, etenkin kaikista vakavimmissa rikoksissa.

Mitä muuta meillä siis on kuin miehityshallinto? Muiden maiden tapaan Suomi on todellisuudessa aina ollut sotatilassa kansalaisiaan vihaavia hallitsijarikollisiaan vastaan, mutta suomalaisia ei ole koskaan kiinnostanut asia.

Hiljaiset aseet äänettömiin sotiin?

Kyseinen oletetusti vuonna 1979 laadittu yhteiskunnan automatisoinnin ohjekirja sisältää kaiken muun ohella edelleen 2020-luvulla osuvimman analyysin sodasta,

"Vieläkin mielenkiintoisempi on menetelmä, jolla nuoren miehen vanhemmat, jotka oletettavasti rakastavat häntä, voidaan taivuttaa lähettämään hänet sotaan kuolemaan. [...] Sodanaikainen itsevarjelun henkinen paine ja tyypillisen lauman itseään palveleva asenne, jolla on vaihtoehtona välttää taistelukenttää - jos poika voidaan painostaa lähtemään - on lopulta kaikki tarvittava painostus ajamaan poika sotaan. Häneen kohdistuvat hiljaiset kiristykset ovat uhkauksia: "Ei uhrausta, ei ystäviä; ei kunniaa, ei tyttöystäviä."

Uskomatonta, että edelleen 2020-luvun ihmiskunnan yhdistävän massa-kommunikaation ja loputtoman tiedon aikakaudella ihmiset suostuvat edelleen osallistumaan joukkomurhaajapankkiirien, valehtelevien kansanedustajien ja rikollisen median käskyttämänä sotiin, joissa ei ole mitään järkeä, paitsi ehkä Israelin näkökulmasta.

Pieni tarkennus: ainoastaan aivottomin ainesosa suostuu osallistumaan sotakemuihin päätyen siten pitämään kansainvälisen rikollisverkoston vallassa sukupolvesta toiseen.

Vakavasti otettavat ihmiset eivät ole koskaan osallistuneet sotaleikkeihin, eivätkä sotien todelliset luojat ja rahoittajat itsestään selvästi koskaan osallistu varsinaiseen sotimiseen.

Elämäntehtävä tykinruokana on delegoitu tavisten alhaisimmille edustajille, jotka kiittävät roolihahmovalinnoistaan keskuspankkiireita.

Sata vuotta tv, media ja koululaitos ovat järjestelmällisesti syöttäneet meille näitä sairaita tarinoita siitä, kuinka meidän tulisi välittömästi juosta ulos tappamaan toisemme.

Suurin osa maailman väestöstä tulee toimeen keskenään, eikä halua vahingoittaa muita.

Kansanedustajat, tiedusteluviranomaiset ja armeijaviranomaiset yrittävät myös tehdä kaikkensa, jotta sotasirkusshow pysyisi käynnissä.

Koska suurin osa ihmisistä vaikuttaa todellisesti olevan ainoastaan ei-mistään tuloksia tuottavasta välittäviä aivottomia villieläimiä, keskuspankkiirien sotasuunnitelmat jatkuvat keskeytymättöminä ja haastamattomina tuhoisaa kiertokulkuaan meidän kaikkien muiden harmiksi.

Sotaan lähteviä ihmisiä ei edes kiinnosta se, että samat pankkiirit rahoittavat kaikki vastakkaiset osapuolet ja päättävät sotalainoillaan kumpi tulee voittamaan sodan.

Heitä ei myöskään kiinnosta se, että nämä samat pankkiirit käynnistävät sodat lavastetuilla hyökkäyksillä.

Ja heitä ei varsinkaan kiinnosta se, että pankkiirien sotalainat on luotu tyhjästä korkoa kantavana velkana.

Tämä on ihmiskunnan evoluution, kehityksen ja kokemuksen tila 2020-luvulla.

Britannian pääministeri, 2010-2016

Hitlerin pikapano: Sandra Mozarowsky, 1958-1977

Ranskanjuutalaisten Daniel Lesoeur ja Marius Lesoeur -veljesten[1] Eurociné-tuotantoyhtiön natsieksploitaatioelokuvassa Hitlerin pikajuna (1977) 18-vuotiaan marokkolaissyntyisen Sandra Mozarowskyn surullisen lumoava hypnoottis-magneettinen katse kannattelee henkilöhahmoa ilman näyttelytaitojakin.

Kyynelten äidin Ania Pieronin kaltaiset lamautusiirikset omanneen Mozarowskyn lymyily pääsi vielä surkuttelevammin esiin espanjalaisen Amando de Ossorion Blind Dead -fasistizombielokuvasarjan päätösosassa Zombi 8 (1975).

Sandra Mozarowsky

Argentiinanjuutalaisen León Klimovskyn[2] espanjalaisessa inkvisitioelokuvassa Devil's Possessed (1974) alun kohtausten aikana Mozarowsky kidnapataan, raiskataan ja uhrataan satanistisessa seremoniassa. Tämän jälkeen Espanjan kuuluisin ihmissusi Paul ”El hombre lobo” Naschy (syntyjään Jacinto Molina Álvarez) juo Mozarowskyn verta.

Jälleen läpi keston itketetty Mozarowsky kelpuutettiin kauhuelokuvan pääosaan Pedro Luis Ramírezin espanjalaisessa School of Deathissa (1975), joka yritti ratsastaa paikallisen The House That Screamedin (1970) maineella.

Juonessa naamansa tulipallossa sulattanut Krüger-niminen saksalainen tohtori tekee erikoisilla kokeillaan sisäoppilaitoksen tytöistä muistinsa menettäneitä lobotomiapotilaita, jotka myydään vuoden 1899 Lontoon seurapiiriläisille seksiorjiksi.

Ranskanjuutalainen Eurociné-tuotanto Hitlerin pikajuna (1977). Ranskalainen alkuperäisjuliste ilmoittaa Sanda Mozarowskyn nimen virheellisesti "Sandra Morazowsky".

Ruokavalionsa laihdutus- ja masennuspillereillä hoidellut Mozarowsky teki Hitlerin pikajunan valmistumisvuonna väitetysti itsemurhan loikkaamalla Madridin kotinsa neljännen kerroksen parvekkeelta.[3]

Espanjalaisten keskuudessa Mozarowskyn hämäräperäistä itsemurhatarinaa ei ole koskaan laajasti uskottu.

Vaihtoehtoisen version mukaan Mozarowskyllä oli suhde Espanjan säädyttömän kuninkaan Juan Carlos I:n kanssa, jolle hän oli myös raskaana. Mozarowskyn kieltäytyessä keskeyttämään raskautta, skandaalin pelossa kuninkaan tiedustelupalvelu hankkiutui hänestä eroon.[4]

Oletettuihin kuninkaallisiin rakastajiin lukeutuivat italialainen laulaja Raffaella Carrà ja seksikäs näyttelijätär Sandra Mozarowsky, joka kuoli hämäräperäisissä olosuhteissa. Hänen oletetusta itsemurhasta liikkui pahantahtoisia vihjailuja–kaikki mitä varmuudella tiedetään on, että hän kasteli kasveja tippuessaan parvekkeelta–että sen järjestivät nimeltä mainitsemattomat henkilöt, jotka pelkäsivät hänen saattavan saada kuningashuone vaikeaan asemaan.[5]          —Andrew Morton

________________________

[1] Lesoeur-veljesten juutalaisesta syntyperästä ks. Carlos Aguilar, Stefano Piselli ja Riccardo Morrocchi, Bizarre Sinema! Jess Franco: El sexo del horror, Glittering Images, Firenze, (1999), s. 30; Stefano Piselli ja Riccardo Morrocchi (toim.), Bizarre Sinema! Cultish Shocking Horrors: (Sur)realism, Sadism and Eroticism, 1950s-1960s, Glittering Images, Firenze, (2002), s. 162.

[2] León Klimovskyn juutalaisesta syntyperästä ks. Alan M. Tigay (toim.), The Jewish Traveler: Hadassah Magazine's Guide to the World's Jewish Communities and Sights, Jason Aronson, New Jersey, (1994), s. 103; Adriana Brodsky ja Raanan Rein (toim.), The New Jewish Argentina: Facets of Jewish Experiences in the Southern Cone, Koninklijke Brill NV, Leiden, (2013), s. 89.

[3] Inma de Santis, Inma habla sobre Sandra Mozarowsky, Blog dedicado a Inmaculada Santiago del Pino, la actriz, directora y presentadora, (7 de noviembre de 2009).

[4] In his book Mario Conde, La reclusión del éxito, journalist Javier Bleda wrote the following: “If these prison depositions [concerning a video allegedly kept by Narcís Serra to keep the King in check] by Julián Sancristóbal were true, which I for one do not doubt considering [Serra's] access to sensitive intel, the logical conclusion would be that, aside from the fact Bárbara Rey might have filmed herself [with the King] in order to ensure she was not suicided from a balcony (Sandra [Mozarowsky], thou shalt not be forgotten), there would have been additional interests directly linked to the System underlying other equally egregious motion pictures.” A thinly-veiled, apparently very specific explanation of the events from an unofficial point of view is offered in Escrito en un libro authored under pen name Tom Farrell—shared by Kevin Costner's character in No Way Out [Ei pakotietä] (1987), ostensibly a nod to the circumstances surrounding the death of Sean Young's character in that film. According to this book the assault on an actress, called “Sara Wagnerowski” and pregnant with the King's child (Juan Carlos and his family do appear with their names intact), was orchestrated by one “Néstor Colomer, Barón de Andújar” (arguably a fictionalized version of Nicolás Cotoner, Marquess of Mondéjar, chief of the Royal House at the time). According to this version, “Andújar” arranged the ambush with the intent of causing the actress a miscarriage but the injuries sustained in her defenestration were too serious. The story draws heavily from what seems to be a first-hand account of a rookie Royal House security staff member. This confidante allegedly stood near the woman's street level doorstep and witnessed her fall minutes after his immediate supervisor accompanied two other men (speculated to be Marseillais or South European thugs on a shady payroll) upstairs to her flat. —Wikipedia, Sandra Mozarowsky – Death.

[5] Andrew Morton, Ladies of Spain: Sofía, Elena, Cristina y Letizia: entre el deber y el amor, La Esfera de los Libros, Madrid, (2013).

The Symbolism of Medieval Coins (2016)

Modernit gladiaattorishowt

"Kerran vuodessa" näpertelyn sijaan Mansaarella tulisi järjestää vastaavia kuolemanviihdetapahtumia kellon ympäri.

Rasistisen vihamielinen sylkemisuskonto

5000 vuotta juutalaisuuteen kuuluvien velvollisuus on ollut aina sylkeä, kun he kävelevät ei-juutalaisen ihmisjoukon, rakennuksen, hautausmaan, ristin tai vastaavan ohi.

________________________

Onni Niemi, Hoitaja saapui potilaan kotiin tekemään koronavirustestiä, sai potkut syljettyään Jeesus-kuvia päin, Helsingin Sanomat, (16.11. 14:52); Some of these occasional prayers serve to inculcate hatred and scorn for all Gentiles. We have mentioned in Chapter 2 the rule according to which a pious Jew must utter curse when passing near a Gentile cemetery, whereas he must bless God when passing near a Jewish cemetery. A similar rule applies to the living; thus, when seeing a large Jewish population a devout Jew must praise God, while upon seeing a large Gentile population he must utter a curse. Nor are buildings exempt: the Talmud lays down that a Jew who passes near an inhabited non-Jewish dwelling must ask God to destroy it, whereas if the building is in ruins he must thank the Lord of Vengeance. (Naturally, the rules are reversed for Jewish houses.) This rule was easy to keep for Jewish peasants who lived in their own villages or for small urban communities living in all-Jewish townships or quarters. Under the conditions of classical Judaism, however, it became impracticable and was therefore confined to churches and places of worship of other religions (except Islam). In this connection, the rule was further embroidered by custom: it became customary to spit (usually three times) upon seeing a church or a crucifix, as an embellishment to the obligatory formula of regret. Sometimes insulting biblical verses were also added. [...] In eastern Europe it was until recent times a universal custom among Jews to spit on the floor at this point, as an expression of scorn. This was not however a strict obligation, and today the custom is kept only by the most pious. [...] This custom gave rise to many incidents in the history of European Jewry. One of the most famous, whose consequence is still visible today, occurred in 14th century Prague. King Charles IV of Bohemia (who was also Holy Roman Emperor) had a magnificent crucifix erected in the middle of a stone bridge which he had built and which still exists today. It was then reported to him that the Jews of Prague are in the habit of spitting whenever they pass next to the crucifix. Being a famous protector of the Jews, he did not institute persecution against them, but simply sentenced the Jewish community to pay for the Hebrew word Adonay (Lord) to be inscribed on the crucifix in golden letters. This word is one of the seven holiest names of God, and no mark of disrespect is allowed in front of it. The spitting ceased. Other incidents connected with the same custom were much less amusing. —Israel Shahak, Jewish History, Jewish Religion: The Weight of Three Thousand Years, Pluto Press, London, (1997), s. 93, 117, v. 60, 65.

Natsi-Saksa #68 - Telaketjulesbot

Natsi-Saksassa miesten välinen homoseksi oli näennäisesti kriminalisoitu ja naisten välinen lesboseksi oli avoimesti sallittu.

Erityisen outona [historioitsija Samuel Clowes] Huneke pitää Margot Liun, omaa sukua Holzmannin, tapausta. Liu oli berliiniläinen juutalainen, joka meni vuonna 1941 naimisiin kiinalaisen tarjoilijan kanssa ja sai Kiinan kansalaisuuden. Kun Liun lesbous selvisi aviomiehelle, tämä haki avioeroa ja ilmiantoi vaimonsa poliisille. Poliisi tutki asiaa, mutta Liu ei saanut syytettä. On kerrassaan käsittämätöntä, että natsi-Saksan rikospoliisi katsoi saksanjuutalaisen lesbon nauttivan lain suojaa, koska hän oli Kiinan kansalainen, Huneke sanoo.[1]            —Anniina Wallius

________________________

[1] Anniina Wallius, Natsi-Saksan lesbojen suopea kohtelu yllätti tutkijan, Yle Uutiset, (14.6.2017 klo 17:04); Ksm. Vito Russo, The Celluloid Closet: Homosexuality in the Movies, Rev. ed., Harper & Row, New York, (1987), s. 5, 20; Jonathan Kirsch, The Short, Strange Life of Herschel Grynszpan, Liveright, New York, (2013), s. 234; Homoseksuaalisuudesta fasisti-Italiassa: During the Fascist Dictatorship, 1925-1945, attempts were made to criminalize homosexual acts. In one of the early versions of the Fascist penal legislation, the Rocco Code, promulgated in 1930, "libidinous acts" between people of the same sex were to be punished, "if they cause a scandal," by six months to three years in jail. However, the proposal encountered strong opposition and was not included in the final version of the code since, allegedly, so few Italians practiced homosexuality that their persecution was superfluous. The typically Italian attitude of remaining silent about same-sex desire for fear of promoting it won once again over the impulse to punish it. Criminalizing homosexuality would have required the regime to admit its existence, thus damaging the cult of masculinity that constituted one of its ideological foundations. [...] Gay subcultures have been documented in late medieval and Renaissance Florence, Venice, and Rome; and during the Renaissance, sodomy was even described in Northern Europe as "the Italian vice." —Luca Prono, Italy, Online Encyclopedia of Gay, Lesbian, Bisexual, Transgender and Queer Culture, (2011).

Natsi-Saksa #67 - Ilse Koch, 1906-1967

Nekrosadisti Ilse Koch oli Buchenwald,- Sachsenhausen ja Majdanek-keskitysleirien ajoittaisen komendantin SS-everstin Karl Kochin vaimo.

"Lampunvarjostin Ilseksi" ja "Buchenwaldin noidaksi" kutsutun[1] SS-ylivartijatar Ilse Kochin sanottiin rinnat paljaana ratsastaneen valkoisella hevosella Buchenwaldin keskitysleirin halki ja ruoskineen raskaana olevia naisvankeja partakoneenterillä vahvistetulla piiskalla.

Vankien edessä provosoivasti lyhyessä hameessa ilman alusvaatteita illakoineen Ilsen[2] väitettiin myös usuttaneen koiransa vankien kimppuun ja käyttäneen vankeja seksuaalisten tarpeidensa tyydyttämiseen.

Ilse Koch

Nymfomaani-Ilsen[3] kerrottiin myös kastroineen miesvankeja, pakottaneen vangit raiskaamaan toisiaan, murskanneen vankeja isoilla kivillä, hukuttaneen vankeja lantaan ja keränneen kokoelmiinsa kuolleiden vankien tatuointeja.

Ilsen myös huhuttiin tehneen vankien ihosta hanskoja, pöytäliinoja, veitsikoteloita, tohveleita, seinäkoristeita, meikkipusseja, salkkuja, käsilaukkuja ja kirjojen kansia sekä koristelleen ruokapöytänsä vankien pääkalloilla ja käyttäneen vankien kutistettuja päitä paperipainoina.[4]

Ilsen kuuluisimman esinesarjan väitettiin olleen hänen huoneeseen suunniteltu valaistusjärjestelmä, joiden varjostimet oli tehty ihosta, jalat luusta ja katkaisimet sormista.[5]

Luottovanki Kurt Tidz toimi taloudenhoitajana Buchenwaldin vieressä sijainneessa Villa Koch -huvilassa, jossa Ilse ja Karl perheineen asuivat.

Sen jälkeen, kun Karl oli siirretty johtamaan Majdanekin keskitysleiriä, eräänä päivänä Ilse oli lastensa kanssa kolmituntisella kävelyllä. Palatessaan takaisin Villa Kochiin Ilse huomasi, että talon ovet olivat lukossa, eikä sisällä ollut ketään.

Ilse rikkoi ikkunan päästääkseen sisään ja huomasi järkytyksekseen, että olohuoneessa ja ruokasalissa huonekalut ja posliiniastiat oli rikottu sekä tyhjiä likööripulloja lojui ympäriinsä.

Villa Koch

Yläkertaan rynnätessään Ilse huomasi, että huoneet oli pengottu ja hänen alkoholista sekä hajuvesistä kastuneet vaatteet lojuivat ympäriinsä. Ilse soitti silloiselle komendantille Hermann Pisterille, joka saapui paikalle SS-miesten kanssa.

Lopulta he löysivät talon kellarista Ilsen kenkiin ja alusvaatteisiin pukeutuneen luottovangin Kurt Tidzin lojumassa humaltuneena.[6]

Samanaikaisesti kun Ilsen aviomies ja leirin johtaja Karl Koch harrasti seksiä vankien kanssa, Ilse vastaavasti oli sukupuoliyhteyksissä niin vankien kuin SS-upseereidenkin kanssa.

Kaksi merkittävimpää henkilöä olivat Buchenwaldin varakomendantti SS-eversti Hermann Florstedt ja leirin tohtori SS-päärynnäkköjohtaja Waldemar Hoven, joiden kanssa Ilse oli suhteessa samanaikaisesti.[7]

Ilsen saadessa selville, että SS tutki hänen ja hänen aviomiehensä Karlin sadistisia ja korruptuneita toimia, päättivät Ilse, Florstedt ja Hoven lavastaa Karlin syylliseksi kaikkeen. 

Florstedt ja Hoven yrittivät samalla myös päästä toisistaan eroon tavoitteenaan Ilsen jakamaton huomio ja Buchenwaldin hallinta.[8]

15. huhtikuuta 1945 SS teloitti Florstedtin korruptiosta ja 2. kesäkuuta 1948 liittoutuneet hirttivät Hovenin.

Hermann Florstedt ja Waldemar Hoven

Ilse Kochin rakastajien määrä selittyy koston janolla, joka seurasi siitä katkeruudesta, ettei hän ollut syntynyt mieheksi.[9] —Marc Lanval

Vuonna 1943 Kocheja vastaan käydyn SS-oikeudenkäynnin lopputuloksena natsit teloittivat Karl Kochin, mutta Ilse vapautettiin todisteiden puutteessa. Päätökseen vaikutti se, että oikeusistunnon aikana Ilse esiintyi saavansa hermoromahduksen.[10]

Vapautumisen jälkeen Ilse muutti kahden lapsensa kanssa Ludwigsburgissa sijainneeseen kerrostaloon, jossa hän järjesti aamun pikkutunneille asti kestäneitä juhlia. Ilse oli myös korruption kautta rikastuttanut itsensä Buchenwald-vuosilla siihen pisteeseen, ettei hänen tarvinnut käydä töissä.[11]

Vuonna 1947 liittoutuneet asettivat Ilsen uudelleen syytteisiin. Ennen sotarikosoikeudenkäyntiä Ilsen tutkineet psykiatrit julistivat hänet "perverssiksi, nymfomaaniksi, hysteeriseksi, vallanhulluksi demoniksi".[12]

Liittoutuneiden valtaamassa Dachaun vankilassa Ilse harrasti seksiä ainakin viiden syytetyn, työntekijöiden, vartijoiden ja juutalaisten syyttäjien kanssa, jonka seurauksena hän tuli jollekin heistä raskaaksi.[13]

Ilse Koch tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, joka alennettiin myöhemmin nelivuotiseksi todisteiden epävarmuuden vuoksi. Vapautumisen jälkeen hänet pidätettiin jälleen ja saksalainen oikeus tuomitsi hänet uudelleen elinkautiseen. Vuonna 1967 Ilse Koch hirttäytyi Aichachin vankilassa.

Ilse Koch populäärikulttuurissa

Vuonna 1971 Joseph Como julkaisi pornograafisen novellin Ilse Kochista otsikolla "Buchenwaldin narttu: Ilse Kochin seksielämä".[14] Kannen mainostekstissä lukee "Erään maailman kieroutuneimman naisen skandaalimainen elämä: Ilse Koch, natsien ylin riettauden valtiatar".

Hän teki rakastajistaan lampunvarjostimia![15] —Ilsa - SS:n naarassuden mainosjuliste

Elokuvahistorian kuuluisimman natsieksploitaatioelokuvan Ilsa – SS:n naarassusi (1975) ideoivat ja rahoittivat kaksi juutalaista holokaustiselviytyjää, David F. Friedman ja André Link, sekä elokuvan käsikirjoitti Toronton yliopiston professori John Saxton.

Ilsa - SS:n naarassuden lisäksi Ilse Kochiin pohjautuvia elokuvia ovat neljän Oscar-palkinnon ehdokas Mies joka osti elämänsä (1975) ja parhaan naispääosan Oscarin ”Ilse-roolistaan” (Kate Winslet)[16] voittanut Lukija (2008).[17]

Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (1989) -elokuvan "tohtori Elsa Schneider" (Alison Doody) on niin ikään inspiroitu Ilsa-hahmosta.[18] Kevytkenkäinen Elsa on toisen maailmansodan aikainen selkään puukottava saksalaisblondi, joka harrastaa seksiä kummankin Indianan Jonesin (Harrison Ford) ja hänen isän Henry Jonesin (Sean Connery) kanssa.[19]

Suurin osa yhdysvaltalaisissa (SSinema), italialaisissa (Sadiconazista) ja ranskalaisissa (Eurociné) natsieksploitaatioelokuvissa nähtävistä ihmiskokeista ja kidutusmetodeista on peräisin Dachaun keskitysleirin sekä Ilse ja Karl Kochin hallinnoiman Buchenwaldin keskitysleirin raporteista ja todistajalausunnoista.[20]

Dorothea Binz ja Irma Grese

Kaksi muuta inspiraation lähdettä Ilsa - SS:n naarassuden Ilsa-hahmolle olivat Ravensbrückin SS-apulaisylivartijatar Dorothea Binz[21] ja "Auschwitzin hyeena" sadomasokistinen biseksuaali SS-ylivartijatar Irma Grese.[22]

Auschwitzin tohtorin Josef Mengelen kanssa suhteessa ollut Grese, jota niin ikään syytettiin ihmislampunvarjostimien teosta, väitetysti usutti koiria vankien kimppuun ja sitoi raskaana olevien naisten jalat yhteen, jotta he eivät kyenneet synnyttämään ja kuolivat tuskaisina.[23]

Oikeudenkäyntinsä todistajalausunnossaan Grese väitti, että hän oli Auschwitzia todellisuudessa hallinneiden etuoikeutettujen juutalaisten vankien uhri.[24]

Karl Koch, 1897-1945

Ilman epäilystäkään kaikista leirien komendanteista pahin oli Karl Koch.[25] —Tom Segev

Ilse Kochin avoimen suhteen aviomies oli Buchenwald,- Sachsenhausen ja Majdanek-keskitysleirien ajoittainen komendantti SS-eversti Karl Koch.[26]

Karl Koch

Rikollisperheestä lähtöisin ollut Karl Koch toimi ennen natsiuraansa veljensä tapaan postiryöstäjänä ja poliisivasikkana. Koch sai myöhemmin töitä pankista, jonka jälkeen hän päätyi vankilaan työpaikkansa rahojen kavalluksesta.[27]

Buchenwaldin komendanttina Kochin vapaa-aika kului vankeja kiduttaessa, rahoja kavaltaessa ja yöllisissä ryyppyorgioissa.[28]

Elokuvateatterin lisäksi Buchenwaldin yhteydessä oli eläintarha, jonka asukkeihin lukeutuivat susi, sarvikuono, neljä karhua ja viisi apinaa.[29]

Karhulinna

Komendantti Kochin hallinnon alaisuudessa eräs SS:n satanistisista ajanvietteistä oli heittää vankeja karhuaitaukseen, jossa heidät revittiin kappaleiksi.[30] —Eugen Kogon

Raportoidusti myös kuolleiden vankien kultahampaat kiskottiin irti, sulatettiin ja osa kullasta käytettiin Kochin kellon avainketjun valmistukseen.[31]

Kochin kodin eteisessä oli väitetysti kaksi ihmislampunvarjostinta, joiden välissä oli ihmisen pääkallo, jolla Kochin edellisen pettämiseen päättyneen avioliiton tuottama poika Manfred Koch leikki.[32]

Manfred tulisi viettämään lapsuutensa varastellen ja päätyi aikuisiällään mielisairaalaan.[33] Karl ja Ilse saivat yhdessä myös kaksi poikaa, joista toinen teki itsemurhan toisen maailmansodan jälkeen.

Joulukuussa 1940 Ilselle ja Karlille syntyi kolmas lapsi, tytär Gudrun. Maaliskuussa 1941 aviopari lähti hiihtolomalle ja jätti Gudrunin Karlin sisarpuolen Erna Raiblen hoidettavaksi. Hiihtoloman aikana Gudrun sairastui vakavasti ja Erna yritti rukoilla Ilseä palaamaan takaisin. Ilseä ei kuitenkaan asia kiinnostanut ja Gudrun kuoli. Raivoissaan ollut Rauble syytti Ilseä laiminlyönnistä, eikä koskaan palannut takaisin Buchenwaldiin.[34]

Buchenwaldin vapautuksen jälkeen Yhdysvaltain armeijan toimeksiantama raportti myös dokumentoi "homoseksuaalin" komendantin Karl Kochin ja hänen "nymfomaanin" Ilse-vaimonsa hirmuhallintoa.[35] —Aaron Kerner

Vuonna 1945 SS teloitti Karl Kochin oman leirinsä edustalla sen jälkeen, kun Koch oli joutunut syytteeseen talousrikoksista[36] sekä tohtori Walter Krämerin ja hänen avustajan Karl Peixofin murhista. Koch oli joutunut likvidoimaan kaksikon, jotta he eivät paljastaisi hoitaneensa Kochin kuppatautia.[37]

[Vuonna 1935 Columbia-keskitysleirissä] sen jälkeen kun yksi juutalainen vanki (Walter Czollek) oli raa'asti hakattu, Koch väitetysti käski vartijoiden tukkimaan vangin anus kuumalla asfaltilla ja sitten pakottivat risiiniöljyä hänen kurkusta alas.[38] —Flint Whitlock

Martin Sommer, 1915-1988

SS-pääryhmänjohtaja Martin "Buchenwaldin pyöveli" Sommer oli leirin vihatuin henkilö niin vankien kuin vartijoidenkin keskuudessa.[39]

”Bunkkeri” oli Buchenwaldin sisällä sijainnut kiduttamo, jossa raakalaisimmat julmuudet suoritettiin.

Bunkkeri

Bunkkerin toimistossaan Sommerilla oli työpöydän alla lattiassa salalokero, jossa hän säilytti keskiaikaisia kidutusvälineitä.[40] Huoneiston pöydällä Sommerilla oli raportoidusti myös ihmisen kallosta tehty pöytälamppu.[41]

Tyypillisesti Sommer tappoi vankejaan kuristamalla, tömistelemällä tai päävinssilaitteessa, jota hän kiristi kunnes vangin kallo ratkesi.[42]

Ajoittain Sommer hyödynsi myös tapahtumapaikan irtaimistoa. Eräänä päivänä Sommer syöksyi yhteen bunkkerin selleistä, jossa oli seitsemän pelokasta juutalaisvankia. Sommer hakkasi kaksi kuoliaaksi käsiinsä osuneella metalliämpärillä. Sitten hän repi lämpöpatterista putken irti ja tappoi loput viisi sillä.[43]

Kirkonmiehet saivat Sommerilta myös erikoiskohtelun. Kerran Sommer oletetusti hakkasi saksalaisen pastorin, ripusti hänet alastomana talviaikaan ulos, heitti ämpäreittäin vettä päälle ja jätti pastorin jäätymään kuoliaaksi.

Sommer myös määräsi kaksi itävaltalaista pappia Otto Neururerin ja Mathias Spannlangin ristiinnaulittavaksi ylösalaisin.[44]

Joskus iltaisin Martin Sommer pyysi vangin yhdestä sellistä ja huoneessaan verkkaisesti tappoi hänet. Sitten hän laittoi ruumiin sänkynsä alle ja nukahti rauhallisesti työt hyvin tehtynä.[45] —Eugen Kogon

Martin Sommer ja Hermann Hackmann

SS-oikeudenkäynnin jälkeen Sommer sai alennuksen ja hänet tuomittiin itärintamalle rangaistusyksikköön. Rintamalla tankin räjähdettyä Sommer menetti vasemman käden ja oikean jalan.[46]

Hermann Hackmann, 1913-1994

Martin Sommerin kanssa Buchenwaldin häijyimmän kakkosmiehen asemasta kamppaili Karl Kochin oikea käsi, SS-ylirynnäkköjohtaja Hermann Hackmann.

Hackmannin väitettiin muun muassa käskeneen kahden vangin taivuttamaan Buchenwaldin työmaakivilouhoksen lähellä sijainnut pyökkipuu maahan, jonka jälkeen juutalainen vanki käskettiin ihmiskatapultin kyytiin. Tämän jälkeen vanki singottiin louhokselle.[47]

SS-tuomari Konrad Morgen tuomitsi Hackmannin kuolemaan Koch-oikeudenkäyntien aikana selvinneistä murhista, mutta Hackmann karkasi ja Gestapo pelasti hänet.

________________________

[1] Flint Whitlock, The Beasts of Buchenwald: Karl & Ilse Koch, Human-Skin Lampshades, and the War-Crimes Trial of the Century, Cable Pub., Wisconsin, (2011), s. 67; Aaron Kerner, Film and the Holocaust: New Perspectives on Dramas, Documentaries, and Experimental Films, Continuum, New York, (2011), s. 144, v. 15; Kerner, s. 300, v. 15. Alexandra Przyrembel also notes that the West German press dubbed Ilse Koch: “lamp-shade Ilse” or the “red-headed green-eyed witch of Buchenwald”; Alexandra Przyrembel, “Transfixed by an Image: Ilse Koch, the ‘Kommandeuse of Buchenwald’.” Translated by Pamela Selwyn, German History, vol. 19, no. 3 (October 2001), s. 396.

[2] Whitlock, s. 28, 142, 205, 207; Brian E. Crim, "She Wolves: The Monstrous Women of Nazisploitation Cinema", teoksessa, Karen A. Ritzenhoff ja Catriona McAvoy (toim.), Selling Sex on Screen: From Weimar Cinema to Zombie Porn, Rowman & Littlefield, Lanham, (2015), s. 102; The Most Evil Women In History: Ilse Koch, 1906-1967, TV, Uden Associates Productions, UK, (2002), 0:08:00.

[3] Whitlock, s. 67; Mitch Tuchman, "The Ilsa Bliz", Oui, #8, (August, 1977), s. 51.

[4] Whitlock, s. 4, 81, 83-84, 85, 142, 194, 201, 207-208, 213, 257; Louis L. Snyder, Encyclopedia of the Third Reich, Wordsworth Editions, Hertfordshire, (1998), s. 198; Jack Hunter (toim.), Sex, Death, Swastikas: Nazi Exploitation SSinema, Creation Books, Clerkenwell, (2010), s. 27-28, 71; Julian Petley, "Nazi Horrors: History, Myth, Sexploitation", teoksessa, Ian Conrich (toim.), Horror Zone: The Cultural Experience of Contemporary Horror Cinema, I.B. Tauris, London, (2010), s. 222, v. 32; Mikel J. Koven, "'The Film You Are About to See Is Based on Fact': Italian Nazi Sexploitation Cinema", teoksessa, Ernest Mathijs ja Xavier Mendik (toim.), Alternative Europe: Eurotrash and Exploitation Cinema Since 1945, Wallflower Press, London, (2004), s. 28, v. 8; Sara Buttsworth ja Maartje Abbenhuis (toim.), Monsters in the Mirror: Representations of Nazism in Post-War Popular Culture, Praeger, California, (2010), s. 113-114, v. 27, 28, 32, 33; Daniel H. Magilow, Kristin T. Vander Lugt ja Elizabeth Bridges (toim.), Nazisploitation! The Nazi Image in Low-Brow Cinema and Culture, Continuum, New York, (2012), s. 1-2, v. 2; Jukka Lappi, "Ilsa: Eksploitaatioelokuvan naarassusi", Blood Ceremony, #5, S-ART/Blood Ceremony, Vantaa, (2009), s. 7; Kerner, s. 145, v. 19; Kerner, s. 189, v. 31; David Kerekes ja David Slater, Killing for Culture: An Illustrated History of Death Film from Mondo to Snuff, Creation Books, London, (1995), s. 160, 187; Jay Slater, Eaten Alive! Italian Cannibal and Zombie Movies, Plexus, London, (2006), s. 76; The Bitch of Buchenwald, DVD, Artsmagic, UK, (2009), syytöksiä esitetään läpi dokumentin; The Most Evil Women in History: Ilse Koch, 1906-1967, TV, Uden Associates Productions, UK, (2002), 0:14:00; Secrets of the Nazi Criminals, VHS, Something Weird Video, USA, (1994), 0:53:00, 1:10:00; Ksm. Christian Fuchs, Bad Blood: An Illustrated Guide to Psycho Cinema, Creation Books, London, (2002), s. 105.

[5] Whitlock, s. 4, 81, 83-84, 85, 142, 194, 201, 207-208, 213, 257; The Bitch of Buchenwald, DVD, Artsmagic, UK, (2009), 1:05:00; The Most Evil Women in History: Ilse Koch, 1906-1967, TV, Uden Associates Productions, UK, (2002), 0:14:00.

[6] Whitlock, s. 207, 222-223.

[7] Whitlock, s. 119-120, 127, 263; Crim, s. 102,

[8] Whitlock, s. 127-128.

[9] Marc Lanval, “Ilse Koch-Sex Terrorist”, Sexology, 19, No. 1, (1951), s. 30-36, 33, lainattu, Elizabeth D. Heineman, "Sexuality and Nazism: The Doubly Unspeakable?", Journal of the History of Sexuality, Vol. 11, No. 1/2, University of Texas Press, (Jan. - Apr., 2002), s. 63, v. 145.

[10] Whitlock, s. 149.

[11] Whitlock, s. 144.

[12] Snyder, s. 198; Petley, s. 222, v. 32; Fuchs, s. 102.

[13] Whitlock, s. 190, 232, 238, alaviite; Tuchman, s. 51-52.

[14] Joseph Como, The Bitch of Buchenwald: The Sex Life of Ilse Koch, The Ophelia Press, New York, (1971).

[15] Douglas Brode, Deadlier Than the Male: Femme Fatales in 1960s and 1970s Cinema, BearManor Media, Georgia, (2016), s. 487.

[16] Henry Gonshak, Hollywood and the Holocaust, Rowman & Littlefield, London, (2015), s. 313.

[17] Gonshak, s. 54, 281; Pinaki Roy, "Incarcerated Fantasies: Women in Nazisploitation Films", teoksessa, Arvind M. Nawale, Shivani Vashist ja Pinaki Roy (toim.), Portrayal of Women in Media and Literature, Access, New Delhi, (2013), s. 31-32.

[18] Alicia Kozma, "Ilsa and Elsa: Nazisploitation, Mainstream Film and Cinematic Transference", Magilow, Vander Lugt ja Bridges, s. 55-71; Crim, s. 103.

[19] Muita Ilsan inspiroimia naishahmoja ovat ainakin Sharon Stonen Catherine Trammel (Basic Instinct, 1992), Daryl Hannahin Elle Driver (Kill Bill, 2003-2004), Jessica Langen sisar Jude Martin (American Horror Story: Asylum, 2012-2013) ja Iron Sky (2012) -naiset Renate Richter (Julia Dietze), Yhdysvaltain presidentti (Stephanie Paul) ja Vivian Wagner (Peta Sergant). Crim, s. 103-104.

[20] Philipp Kadelbachin ohjaamassa Buchenwaldin keskitysleiristä kertovassa saksalaisessa elokuvassa Alastomana susien parissa (2015) ei viitata kertaakaan Ilse tai Karl Kochiin.

[21] Hunter, s. 91.

[22] Hunter, s. 28; Petley, s. 222; Crim, s. 102; Lappi, s. 8; Lucy S. Dawidowicz, The Jewish Presence: Essays on Identity and History, Holt, Rineheart and Winston, New York, (1977), "Smut and Anti-Semitism", s. 220; Elizabeth D. Heineman, "Sexuality and Nazism: The Doubly Unspeakable?", Journal of the History of Sexuality, Vol. 11, No. 1/2, University of Texas Press, (Jan. - Apr., 2002), s. 63, v. 144.

[23] Whitlock, s. 225-226; Ksm. Snyder, s. 127.

[24] Wendy Lower, Hitler's Furies: German Women in the Nazi Killing Fields, Chatto & Windus, London, (2014), s. 254, v. 183.

[25] Whitlock, s. 33.

[26] Karl Kochin edellisen avioliiton aikana syntynyt poika Manfred Koch vietti lapsuutensa varastellen ja aikuisiällään Manfred päätyi mielisairaalaan. Whitlock, s. 111, alaviite.

[27] The Bitch of Buchenwald, DVD, Artsmagic, UK, (2009), 0:05:00.

[28] Whitlock, s. 69, 111, 127, 134.

[29] Whitlock, s. 79, v. 22. David A. Hackett (toim.), The Buchenwald Report, Westview Press, Boulder, (1995), s. 131.

[30] Whitlock, s. 81, v. 26. Eugen Kogon, The Theory and Practice of Hell, Berkley Books, New York, (1984), s. 42; The Bitch of Buchenwald, DVD, Artsmagic, UK, (2009), 0:50:00.

[31] Whitlock, s. 114.

[32] Whitlock, s. 213.

[33] Whitlock, s. 111, alaviite.

[34] Whitlock, s. 118.

[35] Kerner, s. 144, v. 17. Alexandra Przyrembel, “Transfixed by an Image: Ilse Koch, the ‘Kommandeuse of Buchenwald.’”, Translated by Pamela Selwyn, German History, vol. 19, no. 3, (October 2001), s. 369; Ksm. Kerner, s. 144, v. 16.

[36] Whitlock, s. 98, 111, 142.

[37] Whitlock, s. 123, 141, 149; The Bitch of Buchenwald, DVD, Artsmagic, UK, (2009), 0:54:00.

[38] Whitlock, s. 30, alaviite, lainaa, David A. Hackett (toim.), The Buchenwald Report, Westview Press, Boulder, (1995), s. 340.

[39] Whitlock, s. 201, 203.

[40] Whitlock, s. 75.

[41] Whitlock, s. 75.

[42] Whitlock, s. 77.

[43] Whitlock, s. 77.

[44] Whitlock, s. 78.

[45] Whitlock, s. 75.

[46] Whitlock, s. 263.

[47] Whitlock, s. 78, v. 20. "Review and Recommendations", s. 54-55; Flint Whitlock kirjoittaa Hermann Hackmannin etunimen väärin "Heinrich".

Natsi-Saksa #66 - Sigmund Rascher, 1909-1945

Dachaun keskitysleirin pahamaineisin natsitohtori oli SS-päärynnäkköjohtaja Sigmund Rascher, joka oli naimisissa Karoline "Nini" Diehlin kanssa.

Rascherin yhteys Himmleriin oli Rascherin joitakin vuosia häntä vanhempi vaimo Nini, joka oli suosittu konserttilaulaja sekä hän oli saattanut olla Himmlerin entinen rakastaja. Nini Rascher vaikuttaa olleen mieltynyt venytettyihin ja nahanlailla käsiteltyihin ihmisen ihosta tehtyihin käsilaukkuihin.[1] —Jonathan D. Moreno

Dachaun keskitysleirin pahamaineisin natsitohtori SS-päärynnäkköjohtaja Sigmund Rascher.

Italialainen sadiconazista-natsieksploitaatioelokuva SS Extermination Camp (1977) sisältää lukuisia ”lääketieteellisiä kokeita”, joista yhdessä villasukkia kutovia homoseksuaalivankeja yritetään käännyttää heteroseksuaaleiksi naisprostituoitujen avulla.[2]

SS Extermination Campin kuuluisimmassa kohtauksessa kaksi ”hollantilaista prostituoitua” pyrkii ruumiinlämpöjensä avulla hekumoimaan jäämeressä kuoliaaksi jäätyneen pilotin takaisin henkiin. Heidän kuitenkin epäonnistuttua tehtävässä, käsketään paikalle ”Marseillen takakujilta” kotoisin oleva ammattilainen. Hän onnistuu hytkyen lämmittämään pilotin eloon, jonka jälkeen kaksikko alkaa harrastaa seksiä.[3]

Italialainen sadiconazista-natsieksploitaatioelokuva SS Extermination Camp (1977)

Koska ilmavoimien pilotit usein kuolivat kylmyyteen jäämereen hyppäämisen jälkeen, tohtori Rascher suoritti suunnilleen 360 hypotermiakoetta elokuun 1942 ja toukokuun 1943 välisenä aikana. Hän upotti kuumemittarit anuksissaan olevia leirin vankeja pitkiksi ajanjaksoiksi jäävedellä täytettyihin tankkeihin, sitten kalasti heidät ylös ja yritti erinlaisia metodeilla sulattaa heidät. [...] Varhain vuonna 1943 Himmler halusi henkilölämpöteorinsa todistettavaksi. Rascherille toimitettiin Ravensbrückin keskitysleirille vangittuja huoria tätä koetta varten. Hänen raportti 12. helmikuuta 1943 varmisti, että "seksuaalinen kanssa-käyminen jäätyneiden miesten ja prostituoitujen välillä merkittävästi nopeutti lämmön palautumista."[4] —Joseph Howard Tyson

Vuonna 1953 ruotsalainen Tore Sjöberg ideoi ja ohjasi natsi-Saksasta kertoneen dokumentin Secrets of the Nazi Criminals (Mein Kampf II), jossa Nürnbergin sotarikosoikeudenkäyntien pääsyyttäjä Robert H. Jackson ilmoittaa, 

Dachaun keskitysleirin johtavan lääkärin [Sigmund Rascher] raportit ilmoittivat, että uhrit upotettiin kylmään veteen, kunnes heidän ruumiinlämpö laski 28 asteeseen, jolloin he kaikki kuolivat välittömästi. Mutta tohtorin tekniikka kehittyi. Vuoden 1943 helmikuuhun mennessä hän pystyi raportoimaan, että 30 henkilöä kylmättiin 27-29 asteisiksi ja heidän ruumiinsa uudelleen lämmitettiin kuumilla kylvyillä. […] Kuolleeksi jäätyneen uhrin ruumis ympäröitiin elävien naisten kehoilla, kunnes hän heräsi henkiin ja vastasi ympäristöönsä harrastamalla seksiä.[5] —Robert H. Jackson

Zombitohtori Rascher oli myös väittänyt kehittäneensä ihmejuoman, joka pidensi naisten lastensaanti-ikää. Rascher väitti kokeilleensa rohdostaan 48-vuotiaaseen vaimoonsa, joka juoman avustamana oli synnyttänyt kolme lasta. Neljännen lapsen "synnytyksen aikaan" Gestapo kuitenkin pidätti lastenvälitysverkostoa pyörittäneen Karoline Rascherin, kun hän oli kidnappaamassa seuraavaa lasta. Tämän jälkeen selvisi, että Rascherien edelliset lapset olivat niin ikään kidnapattuja tai ostettuja.[6]

Huhtikuussa 1944 Himmler pidätytti Rascherit. Karoline Rascher vangittiin Ravensbrückin keskitysleirille, jossa hän hyökkäsi vartijan kimppuun. Karoline taloitettiin 1. toukokuuta 1945.[7]

Tohtori Sigmund Rascheria syytettiin myös talousrikoksista, muista tieteellisistä petoksista ja entisen laboratorioassistentinsa murhasta. Rascher vangittiin Ilse "Ilsa - SS:n naarassusi" Kochin Buchenwaldin keskitysleirille.[8]

Myöhemmin Rascher siirrettiin takaisin Dachaun keskitysleirille, jossa hänet teloitettiin 26. huhtikuuta 1945.

Erään SS-upseerin mukaan Himmlerin käskystä SS-pääryhmänjohtaja Theodor Bongartz teloitti Rascherin ampumalla häntä sellinsä tarkkailuluukun kautta. Tämän jälkeen Bongartz alkoi potkia Rascherin ruumista ja huusi, "Sika, nyt saat ansaitsemasi rangaistuksen!".[9]

Dachaussa vangin sijasta tohtorina toimiessaan Rascher oli kehittänyt myös tehokkaan syanidikapselin.[10] 23. toukokuuta 1945 jäätyään kiinni liittoutuneille, SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler teki itsemurhan kyseisellä Rascherin kehittämällä syanidikapselilla.[11]

Dachaun keskitysleirin toiseksi pahamaineisin natsitohtori oli juutalainen Hans Eppinger.[12]

________________________

[1] Jonathan D. Moreno, Undue Risk: Secret State Experiments on Humans, Routledge, New York, (2001), s. 60; Himmler-Diehl-suhteesta ksm. Joseph Howard Tyson, The Surreal Reich, iUniverse, Bloomington, (2010), s. 416.

[2] SS Extermination Campissa nähtävistä Dachaun homoseksuaalien käännytyskokeista ks. Tyson, s. 415-416.

[3] Jean-Pierre Geuens, "Pornography and the Holocaust: The Last Transgression", Film Criticism, Vol. 20, No. 1/2, (Fall/Winter, 1995-1996), s. 125; Dachaun keskitysleirin SS-tohtorin Sigmund Rascherin zombikokeista ks. Tyson, s. 416-419.

[4] Tyson, s. 417.

[5] Secrets of the Nazi Criminals, VHS, Something Weird Video, USA, (1994), 0:59:00; Korkeus- ja jäädytyskokeista ks. Gerald Reitlinger, The SS: Alibi of a Nation, 1922-1945, Arms and Armour Press, London, (1981), s. 474.

[6] Tyson, s. 418; Reitlinger, s. 261.

[7] Tyson, s. 418-419.

[8] Tyson, s. 418.

[9] Tyson, s. 419.

[10] Tyson, s. 416.

[11] Tyson, s. 465.

[12] Bryan Mark Rigg, Hitler's Jewish Soldiers: The Untold Story of Nazi Racial Laws and Men of Jewish Descent in the German Military, University Press of Kansas, (2002), s. 258, v. 76-78; Hans Eppingerin juutalaisesta syntyperästä ksm. Tyson, s. 420, 450.