My Poland. On Recalling and Forgetting on Viron ensimmäinen holokausti-aiheinen taidenäyttely, joka järjestetään Tarton taidemuseossa vuoden 2015 alussa, seitsemänkymmentä vuotta toisen maailmansodan päättymisen ja natsien tuhoamisleirien vapauttamisen jälkeen. [...] My Poland avattiin lauantaina 7. helmikuuta. Tarton taidemuseo ilmoitti tiistaina, että pääsyä kahteen eniten kritisoituun videoon rajoitetaan. Vierailijat saattoivat nähdä kyseiset videot vain esittämällä suoran pyynnön ja tutustuttuaan kuraattorin kirjalliseen selvitykseen. Museon johtaja [Rael] Artel esitti täyden anteeksipyynnön kaikille, joita näytelmä loukkasi. Viron kulttuuriministeriö järjesti keskustelun, johon osallistuivat kulttuuriministeri Urve Tiidus ja Viron juutalaisyhteisön edustajat. Keskustelun jälkeen Tiidus kutsui videoita loukkaaviksi ja Tarton taidemuseo poisti ne kokonaan näyttelystä. [...] Videoiden poistamista on arvioitu eri tavalla. Esimerkiksi toimittaja Kadri Veermäe Viron suuresta Postimees-lehdestä tulkitsi sen sensuuriksi tai itsesensuuriksi. Toisaalta Viron pääkulttuurilehden Sirp entinen päätoimittaja Kaarel Tarand ei pitänyt tätä sensuurin seurauksena. Virolainen taiteilija Kiwa piti sitä taiteen kriminalisointina.[1] —Wikipedia
Natsirikollisten jäljittämiseen ja holokaustin muiston vaalimiseen keskittynyt Simon Wiesenthal -keskus paheksuu virolaisen Tarton taidemuseon uutta näyttelyä ja vaatii sen poistamista uhreja loukkaavana. Näyttely on nimeltään "Minun Puolani: muistaen ja unohtaen". Näyttely on yrittänyt käsitellä hirmutekojen aiheuttamaa traumaa osin huumorin keinoin. Wiesenthal-keskuksen historioitsijan, tohtori Efraim Zuroffin mukaan tyylitaju on pettänyt pahasti. Hän mainitsee esimerkkinä elokuvan, jossa alastomat näyttelijät leikkivät hippaa kaasukammiota esittävässä tilassa. Hänestä se parodioi "häpeällisellä tavalla" tuhoamisleireillä murhattuja juutalaisia.[2] —Turun Sanomat
ETV:n aamuohjelmassa Terevisioon Viron taidemuseo Kumun johtaja Sirje Helme kommentoi tilannetta seuraavasti: "Tämä keskustelu ei voi olla siitä, onko se taidetta vai ei. Kysymys kuuluu, kuinka pitkälle taideteos voi mennä vapaudessaan koskettaa terävästi tätä tai toista aihetta. [...] Mielestäni demokraattisella vapaudella ei ole juuri mitään rajoja, mutta joihinkin asioihin on sovittu, ettei niihin saa koskea, ja holokausti on varmasti yksi niistä asioista. Kysymys ei siis ole siitä, onko se hyvä vai huono taideteos, vaan ongelma on se, että se on koskettanut aihetta, joka on julistettu tabuksi Euroopassa ja Amerikassa. [...] Tämä on poliittinen maailma, ei taiteen maailma. Mielestäni tämä aihe ei kuulu taidemaailmaan." Anders Härm vastasi: "Mielestäni sellaista sääntöä ei ole olemassa. Ei ole välitetympää teemaa kuin holokausti, jos puhumme toisen maailmansodan kauhuista. John Smithin teos viittasi tähän – holokaustin kaupallistamiseen. Jean Baudrillard ja Umberto Eco ovat myös puhuneet siitä, kuinka Hollywood ei antaisi juutalaisten antaa anteeksi ja saksalaisia anteeksiannetuiksi." Sirje Helme sanoi: "Minulle tämä kysymys on mustavalkoinen. Pysyn mielipiteessäni, ettei kyse ole taiteesta esteettisine kriteereineen ja herkkyyksineen. Tässä on kysymys siitä, että aihe on pyhä ja vain tietyt ihmiset voivat osallistua siihen."[3] —Wikipedia
_________________________
[1] My Poland. On Recalling and Forgetting, Wikipedia.
[2] Juutalaiskeskus pitää Tarton holokaustinäyttelyä pilkantekona, Turun Sanomat, (9.2.2015 17:20).
[3] My Poland. On Recalling and Forgetting - Public response, Wikipedia.
Other insulting works - with a capital "I" - depict a classic Los-Angeles landscape with giant letters spelling "HOLOCAUST" in place of HOLLYWOOD; a video where naked people are playing tag against the background of a gas chamber; a video in which an elderly man enters a tattoo salon asking ‘to renew’ his tattoo, the concentration camp’ number on his arm. All exhibits in this outrage are of the same character – boorish, arrogant, intentionally insulting mockery of the Holocaust using the genres of video, photography, comics and the other garbage, produced and curated by humanoids from Poland and Estonia. [...] Why not Legolize the Holocaust entirely? It is so funny, and so easy, for brainless, heartless, and sick anti-Semites. —Inna Rogatchi, Laughing at the Holocaust in Estonia: Tale of a Travesty, Israel National News, (2015).
