Juutalaista syntyperää olleet ohjaajat, käsikirjoittajat, tuottajat ja näyttelijät esittivät merkittävää roolia natsieksploitaatioelokuvan tuotekehityksessä. Näissä 1930-luvun natsivallankumouksen jälkeen tuotetuissa elokuvissa natsihahmot esitettiin toistuvasti väkivaltaisesti sadistisina ja seksuaalisesti kieroutuneina.[1]
Natsismiin yhdistetty seksuaalinen poikkeavuus esitettiin valkokankaalla ensi kertaa vuonna 1936. Natsi-Saksasta kommunisti-Neuvostoliittoon muuttanut saksanjuutalainen kommunisti Gustav von Wangenheim[2] ohjasi Moskovassa natsi-Saksan Valtiopäivätalon tuhopoltosta kertoneen elokuvan Fighters (1936).
Elokuva esittää syntipukeiksi leimatut kommunistit sankareina ja tuhopolton järjestäneet natsit pervoina homoseksuaaleina.[3] Vuonna 1939 elokuva kiellettiin Neuvostoliitossa sen jälkeen kun Hitler ja Stalin olivat solmineet hyökkäämättömyyssopimuksen.
Nykyaikaisen kaavamainen natsismin ja fasismin karikatyyrinen kuvailu on peräisin Hollywood-studioiden vuosien 1939-1946 aikana tehdyistä noin 180 "antinatsi"-sotapropagandaelokuvasta.[4]
Hitler - Beast of Berlin (1939)
Ensimmäistä maailmansotaa vauhdittanutta The Kaiser - Beast of Berlin (1918) -elokuvaa seurasi luonnollisesti toisen maailmansodan Hitler - Beast of Berlin (1939).
Amerikanjuutalaisen Sam Newfieldin (syntyjään Samuel Neufeld)[5] ohjaus oli ensimmäisiä antinatsi-tuotantoja, joka useissa kohtauksissa kuvasi graafisesti SS-virkailijoiden suorittamia kuulustelutekniikoita.
Yksittäisten väkivaltakohtausten ja mielipuolisten henkilöhahmojen kautta natsismiin linkitetty sadismi[6] koettiin ensi kertaa kolmessa vuoden 1943 Hollywoodin antinatsi-elokuvassa.
Kaksi elokuvista kertoi Valtakunnan pääturvallisuusviraston johtajasta, SS-kenraali Reinhard Heydrichistä.
Itävallanjuutalaisen Edgar G. Ulmerin[7] ja saksanjuutalaisen näyttelijän Hilde Jaryn[8] kanssa naimisissa olleen Douglas Sirkin (syntyjään Detlef Sierck)[9] ohjaama sekä viikossa tehty[10] Hitler's Madman (1943) sisälsi muutamissa kohtauksissa siviileihin kohdistunutta natsiterroria.
Ensimmäisessä kohtauksessa Heydrich terrorisoi yliopistolla opiskelijanaisia uhkaamalla passittaa heidät itärintaman bordelleihin. Koettelemus saa aikaan sen, että yksi opiskelijoista tekee itsemurhan hyppäämällä kerrostalon ikkunasta. Toisessa kohtauksessa Heydrich häpäisee uskonnollista seremoniaa ja teloituttaa teosta provosoituneen katolilaisen papin.[11]
Muistettavaa Heydrichiä demonstroi isolla tekonenällä varustautunut[12] genre-näyttelijäsuvun veteraani John Carradine.[13] Samana vuonna Carradine esitti myös eläviä kuolleita herättelevää hullua tiedemiestä elokuvahistorian "ensimmäisessä" natsizombielokuvassa Revenge of the Zombies (1943).[14]
Edellä mainitun ohjasi unkarinjuutalainen Steve Sekely (syntyjään Székely István),[15] joka ohjasi samana vuonna natsi-Saksan alistetuista naisista kertoneen Naisia orjuudessa (1943).[16]
Pelokkaan neitseellistä naisvankia uhkaava isokokoinen natsivirkailija ja hänen paksu ruoska esittivät usein pääosaa vuoden 1943 Hollywoodin antinatsi-elokuvia markkinoivissa julisteissa.
Niin ikään Heydrichistä kertonut ja samanaikaisesti Hitler's Madmanin aikaan kuvattu saksanjuutalaisen Fritz Langin[17] Pyövelitkin kuolevat (1943) sisältää entistä häijymmän Heydrichin sekä kuppatautisen ja homoseksuaalin natsiupseerin.[18] Muutaman minuutin roolissaan Heydrichiä näytteli saksanjuutalainen homoseksuaali Hans Heinrich von Twardowski.[19]
Kanadanjuutalaisen kommunistin Edward Dmytrykin[20] ja amerikanjuutalaisen Irving Reisin[21] ohjaama sekä amerikanjuutalaisten Edward A. Goldenin ja Lassie-koiran seikkailuista tunnetun Robert Goldenin[22] tuottama Hitlerin lapset (1943) oli aikakaudelleen tyypillinen antifasismikuvaus. Elokuva kuitenkin sisälsi aikaansa nähden ennennäkemättömän sadistisen rangaistusjakson, jossa natsiupseeri ruoskii lipputankoon köytettyä naista.[23]
Amerikanjuutalaisten Benjamin Stoloffin[24] ohjaama ja William Jacobsin[25] tuottama The Mysterious Doctor (1943) kertoi englantilaista kaivoskylää terrorisoineesta päättömästä kummitusnatsista, joka dekapitoi humalaisia kyläläisiä ja sabotoi Britannian sotakoneistoa.[26]
Samanaikaisesti kun elokuvien tuotantosäännöstön aikaan erillinen homoseksuaalisuuden tarkastelu oli edelleen tabu, homoseksuaalisuuden vihjaus hiipi sotavuosien elokuviin samaan tapaan kuin edellisenä vuosikymmenenä: entistä useammin sitä käytettiin kuvaamaan natsiroistoja paholaisina, kuten tapahtuu naismaisen saksalaisvakoojan kuvauksessa Alfred Hitchcockin Viidennen kolonnan miehessä (1942). [...] Aikakauden B-hirviöelokuvien vampyyrien ja ihmissusien sijaan monella tapaa näiden proto-noir-elokuvien todellisemmat natsit ja psykopaatit ovat huomattavasti lähempänä yleisön näkemystä homoseksuaaleista. [...] Ehkä on ironista (tai pelottavaa?) ymmärtää, että homoseksuaalisuuden haamua ja saksalaista ekspressionismityyliä käytettiin erittäin samankaltaisesti kummassakin: sekä natsi-Saksassa, että 1930-luvun Hollywood-elokuvassa ‒ merkitsemään rappiollisuutta ja turmeltuneisuutta.[27] —Harry M. Benshoff
Valtakunnan propagandaministerin Joseph Goebbelsin moraalittomista naisseikkailuista kertova saksanjuutalaisen Alfred Zeislerin[28] ohjaama Enemy of Women (1944) esittää saksanjuutalaisen Wolfgang Zilzerin[29] näyttelemän Goebbelsin kyltymättömänä seksiaddiktina.[30]
Kahdeksan Oscar-palkintoa voittaneen Pearl Harbor -elokuvan Täältä ikuisuuteen (1953) ohjannut itävallanjuutalainen holokaustiselviytyjä Fred Zinnemann[31] ohjasi myös ensimmäisen "holokaustielokuvan" Seitsemäs risti (1944).[32] Väkivaltaista sisältöä lupailevan "keskitysleirikidutus"-alkujakson jälkeen elokuva kuitenkin muuttuu aikakaudelleen tyypilliseksi vakoojamaiseksi film noir -juoksenteluksi.
Suomessa aikoinaan kielletty amerikanjuutalaisten Edward L. Cahnin,[33] Curt Siodmakin[34] ja Sam Katzmanin[35] Atomiaivoiset olennot (1955) kertoi natsitiedemiehestä ja mafiapäälliköstä, jotka radioaktiivista säteilyä apunaan käyttäen pyrkivät luomaan elävien kuolleiden armeijan.[36]
Vahvojen aksenttiensa seurauksena Saksan, Itävallan, Tšekin, Unkarin ja Puolan uudet saapujat roolitettiin lähes yksinoikeudella natseiksi. Conrad Veidt, Fritz Kortner, Albert Bassermann, Paul Henreid, Peter Lorre ja Francis Lederer näyttäytyivät usein päärooleissa, kun taas enemmän kliseiset sivuroolit varattiin Sig Rumanille, Wolfgang Zilzerille, Reinhold Schünzelille, Martin Kosleckille, Hans Heinrich von Twardowskille ja muille. Osa näyttelijöistä oli liian häpeissään tullakseen listatuiksi alkuteksteihin tai muistelmissaan kirjoittivat väheksyvästi kammoksumistaan "aksenttirooleistaan". Mutta kaikissa tapauksissa rakentava jännite karikatyyrin ja ilmehdinnän välillä, etenkin juutalaisten näyttelijöiden esiintymisissä, aikaansai "tyypillisen" natsin ulkomuodon, jota ehkä parhaiten kuvaa teatteritutkija Katrin Siegin termi "poliittinen ristiin pukeutuminen". Sellaisten esiintymisten takana oleva traaginen ironia on hyväksytty kirjoittaja Walter Slezakin ansioksi lasketussa paljastavassa anekdootissa, että jos 200 vuoden päästä historian opiskelijat kysyisivät opettajiltaan "miltä natsit näyttivät?", he saattaisivat kääntyä aikakauden Hollywood-elokuviin ainoastaan kohdatakseen lähes täysin juutalaisen ryhmän.[37] —Sabine Hake
Entisen saksanjuutalaisen pankkiirin Robert Siodmakin[38] komediaa ja sarjamurhaamista sekoittavan Piru tuli yöllä (1957) -elokuvan murhatutkimukset käynnistyvät, kun humalapäissään naisia kourivan natsivirkailijan vaimon kuristaa vajaaälyinen mielipuoli Bruno Lüdke (Mario Adorf).
Piru tuli yöllä (1957)
Piru tuli yöllä kertoi tosipohjaisen tarinan natsi-Saksassa saalistaneesta ja tilastollisesti Euroopan tuhoisimmasta sarjamurhaajasta Bruno Lüdkesta. Lüdke suoritti vuosien 1928-1943 välillä mahdollisesti jopa 85 murhaa ja raiskasi uhrinsa joko jo ennen tappamista tai sen jälkeen.
Amerikanjuutalaisen Arthur A. Jacobsin[39] tuotantoa ja havaijilaista käsialaa oli alle viikossa työstetty She Demons (1958).
Puolittain komediallisessa juonessa mies-statistien ympäröimä kurvikas blondi haaksirikkoutuu syrjäiselle saarelle, jossa natsitohtori tekee geneettisiä kokeita vähäpukeisiin naisiin.
Radioaktiivisten kokeiden seurauksena koekaniinit muuttuvat hirviön näköisiksi verenhimoisiksi pedoiksi. Sadistisimmassa kohtauksessa Igor-niminen kookas natsi verisesti piiskaa pylvääseen sidotun naisen kuoliaaksi.
Natsi-Saksasta kertoviin elokuviin erikoistuneet puolanjuutalaiset Braunerin veljekset[40] vuokrasivat toisen maailmansodan jälkeen Berliinistä vanhan myrkkykaasutehtaan ja tekivät siitä ensimmäisen sodanjälkeisen elokuva-studion.[41]
Arthur Brauner oli upea kumppani ja hyvä tyyppi. Keskitysleiriltä paenneena juutalaisena hän oli Berliinin CCC-studion omistaja, jossa he olivat tehneet kaasun, jolla juutalaiset tapettiin. Se oli tietyllä tapaa ironinen juttu: keskistysleiriltä paetessaan Arthur tuli sieltä ulos mukanaan sadoittain kenkäpareja, jotka hän oli ottanut kuolleilta ruumiilta. Hän meni Berliiniin, myi ne ja muutti voitot studioiksi ja kiinteistöomaisuudeksi.[42] —Louis M. Heyward
Kolmannen valtakunnan ilotalo (1961)
Braunerin veljesten tuottama Kolmannen valtakunnan ilotalo (1961) ratsasti todellisten Lebensborn-siitoslaitosten maineella. Bordellissa kännisiä natseja ja kiimaisia naisia pyörittäneen kerronnan naispääosia näyttelivät Maria Perschy ja Marisa Mell.
Perschyn aviomies, elokuvakäsikirjoittaja John Melson teki itsemurhan vuonna 1983.[43] Huumeparoni Pier Luigi Torrin kanssa naimisissa ollut Mell ilmoitti myöhemmin, että kaikista elokuvarooleistaan hän piti vähiten Kolmannen valtakunnan ilotalosta.[44]
Italianjuutalaisen kommunistin Gillo Pontecorvon[45] Kapo - keskitysleirin vartija (1960) vihjasi keskitysleirillä tapahtuvista vankien raiskauksista ja alastomuudella saavutettavista etuuksista.[46] Tuleva spagettiwestern-sankari Gianni "Sartana" Garko näytteli keskitysleirivartijaa, joka teloitti vankeja ja johdatti heitä kaasukammioon.[47]
Ensimmäisenä alastonkuvin keskitysleirillä tapahtuvasta natsivirkailijoita tyydyttävästä Joy Division -bordellitoiminnasta vihjeitä antanut elokuva oli amerikanjuutalaisen Sidney Lumetin[48] ohjaama Panttilainaaja (1964).[49]
Tarina kertoi seonneesta juutalaisesta Auschwitz-selviytyjästä Sol Nazermanista (Rod Steiger), joka pesi porttoloiden rahaa mustalle homoseksuaalille mafiapäällikölle.[50] Amerikanjuutalainen Steiger[51] ansaitsi roolistaan parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden.
Martin Kosleck, 1904-1994
Vuotta ennen värillistä Blood Feastia (1963) valmistunut, mutta julkaisun vasta vuonna 1964 saanut mustavalkoinen The Flesh Eaters oli amerikanjuutalaisen Paulette Rubinsteinin[52] kanssa naimisissa olleen Jack Curtisin[53] ja amerikanjuutalaisen Arnold Draken[54] käsialaa.
Aikansa verisimpiä erikoistehosteita sisältänyt kauhuelokuva kertoi natsi-Saksan tiedemiesten alkujaan kehittämistä lihansyöjäorganismeista, joita nykyajassa hullu professori (Martin Kosleck) kylvi aution saaren vesistöön.
The Flesh Eaters[55] sisälsi myös ohjaajan versiosta poistetun tutkimuslaitos-kohtauksen, jossa natsit syöttivät alastomia naisvankeja uima-altaassa oleville lihansyöjille.[56]
George A. Romero aikoi nimetä ensimmäisen zombielokuvansa Night of the Flesh Eatersiksi, mutta Curtisin elokuvan nimen samankaltaisuudesta huolestuneet levittäjät painostivat Romeron muuttamaan nimen muotoon Night of the Living Dead (1968).[57]
Martin Kosleck, 1904-1994
Natsiprofessoria The Flesh Eatersissa näyttelevä saksanjuutalainen Martin Kosleck (syntyjään Nicolaie Yoshkin)[58] oli Hollywoodin aktiivisin natsihomoseksuaali-karikatyyrihahmojen tulkitsija. Uransa aikana Kosleck näytteli propagandaministeri Joseph Goebbelsiä viisi kertaa, kuten myös erilaisia Wehrmachtin, SS:n ja keskitysleirien virkailijoita.[59]
Elokuvissa natsismin ja homoseksuaalisuuden linkkejä kuvastaa ehkä parhaiten luonnenäyttelijä Martin Kosleckin ura. Jälkikäteen tarkasteltuna Kosleckin roolit näyttävät jakautuneen natsien, entenkin Goebbels Confessions of a Nazi Spy (1939), Hitler & kumpp. (1944) ja Hitler (1962), sekä poikkeavuutta vivahtaviin ulkopuolisiin hahmoihin elokuvissa, kuten Paholaisen syleily (1940), The Mummy's Curse (1944), The Spider (1945) ja The Frozen Ghost (1946). Kosleck tulisi esittämään hulluja tiedemiehiä pitkälle seuraaville vuosikymmenille elokuvissa, kuten The Flesh Eaters (1964) ja Agent for H.A.R.M. (1966). Kosleckin näyttämöpersoona oli hieman naismainen ja hänen saksalainen aksentti vihjasi salaiseen seksuaaliseen rappioon, joka oli voimalla koodattu moniin elokuviin homoseksuaaliseksi.[60] —Harry M. Benshoff
Eleonora von Mendelssohn, 1900-1951
Martin Kosleck oli naimisissa saksanjuutalaisen Eleonora von Mendelssohnin kanssa,[61] jonka isä oli Hitlerin valtaannousua rahoittaneen Mendelssohn & Co. -investointipankin Robert von Mendelssohn.[62]
Eleonora von Mendelssohnin läheinen amerikanjuutalainen homoystävä Leo Lerman väitti, että von Mendelssohnin vuoden 1951 hämäräperäisen kuoleman aikaan Kosleckilla olisi ollut homorakastaja.
Von Mendelssohnin kuolema raportoitiin itsemurhaksi, vaikka hänet löydettiin asunnostaan tyyny naamalla ja kylpymatto oli kastettuna eetteriin. Lermanin mukaan Kosleck ja hänen homoseksuaalikumppani olivat asunnossa kuoleman aikaan.[63]
Vuoteen 1967 asti häiriintynein natsikenraali nähtiin unkarinjuutalaisen Anatole Litvakin[64] ohjaamassa Kenraalien yössä (1967), jossa tuntematon saksalais-kenraali murhaa sadalla veitseniskulla prostituoidun.
Ainoastaan kolmella kenraalilla ei ole alibia: tulevat James Bond -pääpahikset Kahlenberge (Donald Pleseance) ja von Seidlitz-Gabler (Charles Gray) sekä Peter O'Toolen puhtausmaniallinen alkoholisti-sadisti Tanz.[65] Egyptiläinen Omar Sharif on murhia tutkiva natsimajuri Grau ja sveitsinjuutalainen homoseksuaali Howard Vernon on minuutin roolissaan seksipervo.
Toisen maailmansodan aikaan Litvak oli ohjannut Frank Capran kanssa seitsemän osaa käsittäneen Rockefeller-säätiön rahoittaman[66] Why We Fight (1942-1945) -sotapropagandadokumenttien sarjan.
Litvak ohjasi myös Yhdysvalloissa toimineen natsiorganisaation German-American Bundin[67] toimista kertoneen vakoiludraaman Confessions of a Nazi Spy (1939), joka oli Hollywoodin ensimmäinen virallinen "antinatsi-elokuva".[68]
Holokaustin tunnetuimmat eksploitatiiviset ja pornografiset kuolleiden keskitysleirivankien alastonkuvat saapuivat Yhdysvaltain armeijan vuonna 1945 kuvaamassa keskitysleiriaineistossa nimikkeellä German Concentration Camps Factual Survey.
F3080-työnimellä alkujaan kulkenut materiaali julkaistiin englanninjuutalaisen Sidney Bernsteinin tunnin mittaisessa Memory of the Campsissa[69] ja itävallanjuutalaisen Billy Wilderin[70] 20 minuuttisessa Death Millsissa.[71]
Toisen maailmansodan aikaan liittoutuneiden Luoteis-Euroopan joukkojen komentokeskuksen (SHAEF) psykologisen sodankäynnin filmiosastoa johtanutta Bernsteiniä dokumentin teossa avusti Alfred Hitchcock[72] ja käsikirjoituksesta vastasi englanninjuutalainen Richard Crossman.
SHAEFin ja Army Signal Corpsien kuvaamat holokaustin muistettavimmat filmit muodostivat käsityksen keskitysleireistä, juutalaisvainoista ja natsi-Saksasta sekä siten historiankirjoituksen ohella siirtyivät osaksi mainstream- ja eksploitaatioelokuvien juonikehyksiä.[73]
Ensimmäisen kerran F3080-keskitysleiriaineistoa liitettiin fiktiivisen Hollywood-elokuvan kerrontaan unkarinjuutalaisen Samuel P. Spiegelin[74] tuottamassa ja Orson Wellesin ohjaamassa elokuvassa Muukalainen katosi (1946).
Mondomaisessa nekrosnuff-jaksossa romanianjuutalainen Edward G. Robinson (syntyjään Emanuel Goldenberg)[75] pakottaa Wellesin niin ikään esittämän keskitysleirit rakentaneen natsijohtajan vaimon (Loretta Young) katsomaan filmimateriaalia tuhoamisleireistä ja kaasukammioista.[76] Venäjänjuutalainen Victor Trivas[77] sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta.
Puolanjuutalaisen Auschwitz-selviytyjän Wanda Jakubowskan Auschwitzin kokemuksista kertonut ja paikan päällä kuvattu Ken tästä käy (1948)[78] oli niin vaikuttava aikaansaannos, että ainakin kolme dokumenttia on käyttänyt kohtauksia Jakubowskan elokuvasta aivan kuin ne olisivat todellista arkistomateriaalia: Alain Resnaisin Yö ja usva (1955), Leo Hurwitzin ja Peggy Lawsonin The Museum and the Fury (1956) sekä Allan Holzmanin Survivors of the Holocaust (1996).[79]
1950- ja 1960-luvun israelilaisia Stalag-kioskilehtiä.
Natsisploitaatio riistää natseja esittämällä heidät univormuihin nätisti puetuissa fasistisissa kehoissaan seksuaalisesti kieroutuneina ja väärinkäyttäen valtaansa terrorisoimalla keskitysleirien vankeja. Alagenren merkittävimmät juuret ovat 1960-luvun Israelissa niin kutsutussa Stalag-fiktiossa (Stalag on lyhennys Stammlagerista, termi toisen maailmansodan aikaisille saksalaisille työ- ja vankileireille). Nämä fiktioteokset yleensä keskittyivät alas ammuttuun liittoutuneiden pilottiin päähenkilönä, joka on vangittuna Stalagissa. Sieltä tarina etenee sekalaisissa kidutusten ja seksuaalisten hyväksikäyttöjen kohtauksissa, joita natsivartijat tai upseerit aiheuttavat vankiin. Stalag-fiktio teki vankien seksuaalisesta hyväksikäytöstä genren perusmotiivin. Nämä israelilaisten kirjoittajien hepreaksi kirjoittamat fiktiotyöt nousivat suosioon (etenkin israelilaisten murrosikäisten poikien keskuudessa, jotka olivat holokausti-selviytyjien lapsia) vuoden 1961 Adolf Eichmannin oikeudenkäynnin aikana. Stalag-fiktiolla natsisploitaatiogenre oli virallisesti syntynyt ja lisäksi genren ominaispiirteet luokiteltu. [...] Amerikassa natsisploitaatioelokuva jatkoi samaa Israelissa alkanutta seksualisoitua ja väkivaltaista perimää.[80] —Jared Cook
David F. Friedman, 1923-2011
Vuonna 1968 alkanut moderni natsieksploitaatioelokuvan lajityyppi syntyi amerikanjuutalaisen David F. Friedmanin[81] toimesta, joka vähintään markkina-taloudellisista syistä väitti olleensa holokaustiselviytyjän poika.[82]
Vapaamuurari Friedman[83] toimi ideoijana, tuottajana ja näyttelijänä lajityypin aloittaneessa Erikoisleiri no 7:ssä (1968)[84] sekä tuottajana genren merkittävimmässä Ilsa - SS:n naarassudessa (1975).
David F. Friedman, 1923-2011
Ilsa - SS:n naarassusi oli Friedmanin myöhemmistä lausunnoista huolimatta hänen[85] sekä elokuvan rahoittaneen kanadalaisen Cinépix-tuotantoyhtiön unkarinjuutalaisen holokaustiselviytyjän André Linkin[86] luoma projekti.[87]
Verosuunnittelut tulisivat auttamaan meitä [Cinepix] keräämään rahaa tuotantoa varten. Meillä oli erikoisasiantuntija Larry Nessis (itse asiassa rabbi!), joka oli lähestynyt meitä maineemme perusteella ja tarjoutui keräämään rahoitusta.[88] —John Dunning
Toisen maailmansodan aikaan Friedman palveli liittoutuneiden Army Signal Corpseissa, joiden vastuulla oli tehdä järkyttäviä ja ikimuistoisia dokumenttifilmejä natsien keskitysleireistä.[89]
Monet menestyneet Hollywood-ohjaajat, kuten Frank Capra, John Ford, Samuel Fuller,[90] John Houston,[91] George Stevens,[92] Billy Wilder ja William Wyler olivat Army Signal Corpseissa tekemässä keskitysleiri- ja sotapropagandaspektaak-keleita.[93]
Sodan aikana Friedman ampui itseään jalkaan saadakseen vapautuksen[94] ja sodan jälkeen hän lyöttäytyi yhteen silloisen ”eksploitaatioelokuvien kuninkaan” Kroger Babbin kanssa.
Tyypillisellä riistokaavalla Friedman ja Babb työstivät dokumentin varjolla mondomaisen Halfway to Hell (1953), joka sisälsi kokonaisia osioita George Stevensin Nazi Concentration Campsista (1945). Friedmanin mukaan Halfway to Hell oli totalitarismin vastainen valedokumentti, jonka tarkoitus oli sensaatiomaisuudellaan tökkiä katsojaa silmiin.[95]
Erikoisleiri no 7 (1968)
Roughie-genrenkin jatkumoa edustaneen vuoden 1968 Erikoisleiri no 7 aikaan Friedmania ei vielä hävettänyt olla juutalaisena tekemisissä natsiseksploitaation kanssa. Friedman esiintyi suurin piirtein omalla ”Dave Friedman” -nimellään alkuteksteissä ja teki pienen roolin SS-upseerina, joka piipahtaa natsien seksileirillä raiskaamassa juutalaisia naisvankeja.
Näkymä juutalaisesta natsiunivormussa innokkaasti osallistumassa keskitys-leirillä sadistiseen seksiin haluttomien juutalaisten naisten kanssa saattaa nostaa esiin kiinnostavia ja häiritseviä kysymyksiä [...][96] —Simon Whitechapel
Vuoden 1975 Ilsa - SS:n naarassusi meni kuitenkin niin pitkälle natsimiljööseen sekoitetun väkivallan ja alastomuuden mittakaavassa, että Friedman päätti ottaa nimensä pois krediiteistä ja kielsi yli 20 vuotta osallisuutensa elokuvan tuotantoon.[97]
Friedman piilotteli kuvitteellisen "Herman Traeger" -nimikkeen takana jo ennen alkutekstitystä näytettävässä holokaustin uhreille omistetussa ilmoituksessa, jossa kerrotaan elokuvan tapahtumien olevan tosia.[98]
Ilsa - SS:n naarassusi oli ainoa elokuva, josta itse "saastan sulttaani" oli ottanut nimensä pois.[99]
Vuonna 1968 valmistunut ja seuraavana vuonna julkaistu Erikoisleiri no 7 olisi saattanut nähdä päivänvalon jo aikaisemmin. Vuonna 1963 Friedman ja amerikanjuutalainen "goren kummisetä" Herschell Gordon Lewis[100] keskustelivat seuraavasta filmatisoinnistaan ja yksi Friedmanin esiintuomista ideoista oli natsien keskitysleirille sijoittuva kidutuselokuva.[101]
Ilsa - SS:n naarassusi (1975)
Kaksikolla oli kuitenkin muuta mielessä ja heidän seuraava näytös oli elokuvahistorian ensimmäiseksi "gore-elokuvaksi"[102] usein nimetty Blood Feast (1963).[103] Toimeksiannon ja rahoituksen Blood Feastiin toimitti amerikan-juutalainen Stan Kohlberg,[104] joka elokuvan menestyksen seurauksena päätyi oikeuteen kinaamaan Lewisin kanssa raha-asioista.[105]
Friedman tuotti myös monia amerikanjuutalaisen Russ Meyerin[106] ohjaamia Ilsan kaltaisten syvärintaisten naisten tähdittämiä seksploitaatioelokuvia, joissa natsiaiheiset teemat ja hahmot olivat toistuvasti esillä.[107] Myös Meyer oli saanut elokuvakoulutuksen Army Signal Corpseissa keskitysleirifilmauksia kuvaamalla.[108]
Kaikki elokuvat ovat paskaa, mutta minun elokuvani ovat parasta paskaa. […] Olen riistänyt pohjimmaisia ihmistunteita [...] Mutta yksinäisyyttä riistin eniten. He maksoivat laskuni, monet erittäin yksinäiset miehet.[109] —David F. Friedman
Vuonna 1973 David L. Hewittin oli tarkoitus ohjata, käsikirjoittaa ja tuottaa Erikoisleiri no 7 -mallilla työstetty Hitler's Wild Women tai vaihtoehtoisesti Women of Stalag 13.[110] Hewitt oli jo kerennyt kuvaamaan muutamia kohtauksia, mutta lopulta tuotanto hajosi ja elokuva jäi tekemättä. Hewitt kuitenkin käytti osaa valmiista materiaalista myöhemmässä natsikloonaus-elokuvassaan Saatanakompleksi (1978).[111]
Brittiläisen Amicus-kauhuelokuvatuotantoyhtiön perustaneiden amerikan-juutalaisten Max Rosenbergin[112] ja Milton Subotskyn[113] (Army Signal Corps) tuottama Huuto yössä (1970) kertoi sarjamurhaajavampyyristä, joka imee Lontoon syrjäkujilla kuiviin löyhän moraalin naisia. Samanaikaisesti 1970-lukulainen natsiarmeija punoo kloonausjuonia.
Amicus-tyyliin Huuto yössä -elokuvan pääosissa markkinoidaan: Sir Christopher Lee (natsijohtaja), Vincent Price (natsitohtori) ja Peter Cushing (natsiupseeri), joskin kolmikko vilahtaa ainoastaan muutamissa kohtauksissa. Cushing näytteli SS-komentajaa myös Syvyyksien tappajissa (1977), jossa merestä nousevia natsizombeja pakeneva turisti piiloutuu uuniin.
Amerikanjuutalaisen homoseksuaalin John Schlesingerin[114] ohjaama Maratoonari (1976)[115] sisälsi Wolverine-tyylisellä aseistuksella varustautuneen häijyn natsitohtorin, jonka kivuliaat kuulustelutekniikat kohdistuivat särkevien hampaiden juuriin.[116] Laurence Olivier ansaitsi natsitohtorillaan parhaan sivuroolin Oscar-ehdokkuuden.
Maratoonari (1976) ja Cabaret (1972)
Bob Fossen ohjaamassa kahdeksan Oscar-palkintoa voittaneessa Cabaretissa (1972) ja Ingmar Bergmanin ohjaamassa Käärmeenmunassa (1977) homoseksuaalisuus ja transvestismi on rinnastettu natsismiin ja fasismiin.
Italian vuosien 1976-1978 sadiconazista-elokuvat olivat ottaneet vaikutteita paikallisista natsiaiheisista art-house-töistä, kuten Kadotetut, Yöportieeri ja Salò - Sodoman 120 päivää, joskin sadiconazista-elokuvien merkittävin inspiraation lähde oli Ilsa - SS:n naarassusi.[117]
1970-luvun loppupuolen ranskalainen natsieksploitaatioelokuva oli ranskan-juutalaisten käsissä. Vuosina 1977-1978 jopa italialaisittain halpojen genre-elokuvien työstäjä Eurociné-tuotantoyhtiö toimitti maan ainoat lajityypin edustajat viiden elokuvan sarjassaan.
Eurocinén perustajina ja johtajina toimivat ranskanjuutalaiset isä ja poika Marius ja Daniel Lesoeur,[118] jotka tuottivat, käsikirjoittivat ja/tai ohjasivat kaikki viisi Eurocinén natsieksploitaatioelokuvaa.[119]
Kaavio näyttää israelilaisten Stalag-kioskilehtien,[120] puolanjuutalaisen Yehiel Feinerin House of Dolls -novellin[121] ja amerikanjuutalaisten kustantajien julkaisemien Men's-kioskilehtien[122] sekä juutalaista syntyperää olleiden elokuvatuottajien vaikutuksen vuosien 1968-1978 Yhdysvaltain, Italian ja Ranskan natsieksploitaatioelokuviin.
________________________
[1] All these events are of course experienced and reflected in Hollywood - and in the filmmaking community, the basic desire for order can be easily fulfilled with the deployment of the known evil German/Nazi stereotype. That the American movie industry often chooses this particular stereotype to "preserve [their] illusion of control over the self and the world" might also be a result of the ongoing discourse on the Holocaust - the apex of a historically documented German tendency toward totalitarianism and inhumane brutality. —Christine Lokotsch Aube, The Enduring Villain: Germans as Nazi Stereotypes in American Cinema, teesi, The College of William and Mary, Virginia, (1998), s. 90, v. 32.
[2] Gustav von Wangenheimin juutalaisesta syntyperästä ks. Hans Schoots, Living Dangerously: A Biography of Joris Ivens, Amsterdam University Press, (2000), s. 105; Thomas Doherty, Hollywood and Hitler, 1933-1939, Columbia University Press, New York, (2013), s. 188.
[3] Caroline Joan (Kay) S. Picart ja David A. Frank, Frames of Evil: The Holocaust as Horror in American Film, Southern Illinois University Press, Carbondale, (2006), s. 137.
[4] Sabine Hake, Screen Nazis: Cinema, History, and Democracy, The University of Wisconsin Press, (2012), s. 32-33; Andrea Slane, A Not So Foreign Affair: Fascism, Sexuality, and the Cultural Rhetoric of American Democracy, Duke University Press, Durham, (2001), s. 148.
[5] Sam Newfieldin juutalaisista syntyperästä ks. Vincent Brook, Driven to Darkness: Jewish Émigré Directors and the Rise of Film Noir, Rutgers University Press, New Jersey, (2009), s. 219; Martin H. Greenberg, The Jewish Lists: Physicists and Generals, Actors and Writers, and Hundreds of Other Lists of Accomplished Jews, Schocken Books, New York, (1979), "Sam Newfeld" [Sam Newfield], s. 184; Boyd Magers ja Michael G. Fitzgerald, Westerns Women: Interviews with 50 Leading Ladies of Movie and Television Westerns from the 1930s to the 1960s, McFarland, North Carolina, (1999), s. 32; But PRC served another function in the battle against Hitler. Though neither Sam [Newfield] nor Sigmund [Newfield] were particularly religious, the studio soon became an informal haven for many gifted Jewish artists escaping from the Nazis, such as Edgar G. Ulmer, Franz Wysbar (who "anglicized" his name to "Frank Wisbar") and the brilliant cameraman Eugen Schüfftan. —Wheeler Winston Dixon, Fast Worker: The Films of Sam Newfield, Senses of Cinema, Issue 45, (November 2007).
[6] After Mein Kampf (Ralph Porter, 1961) oli dokumenttia ja fiktiota ("faction") sekoittanut propagandaelokuva, jossa todennäköisesti ensimmäistä kertaa sekoitettiin keskenään natsien hirmutekoja ja alastomuutta. Davide Pulici, EroSSvastika: il genere nazi all’italiana e le sue origini, Nocturno, (2 Giugno 2015); William Rowlandin Women in the Nightissa (1948) nainen tappaa raiskausta yrittävän natsiupseerin rikotulla pullolla. Lisäksi japanilainen upseeri piiskaa naisvankia, joka lopulta saa tarpeekseen ja tekee itsemurhan hyppäämällä ikkunasta; Other examples of wartime films which represent the Nazis in a specifically sadistic fashion include Till We Meet Again [Tapaamme jälleen] (1940), in which a Nazi officer threatens to send a nun to the military brothels; Hostages (1943), where a Nazi remarks that "the tears of a young girl make the salt of the earth" […] In Sealed Verdict [Sinetöity tuomio] (1948), one of the first Hollywood films to indicate what happened in the camps, the scene in which a father describes his daughter’s degradation has a distinctly sadistic sexual ring to it: "At the camp, they put a whip in her hand. Push her into big room with many women, all naked. Her mother too... They force her to lash all the people, her mother. They all dance. Germans laugh. They dance till they can't stand up; then Germans turn on the gas". —Julian Petley, "Nazi Horrors: History, Myth, Sexploitation", teoksessa, Ian Conrich (toim.), Horror Zone: The Cultural Experience of Contemporary Horror Cinema, I.B. Tauris, London, (2010), s. 214.
[7] Edgar G. Ulmerin juutalaisesta syntyperästä ks. Brook, s. 20, 147, 148; S. S. Prawer, Between Two Worlds: The Jewish Presence in German and Austrian Film, 1910-1933, Berghahn Books, New York, (2007), s. 115; "[...] Ohjaaja Detlef Sierck lähti Saksasta La Habaneran kuvausten päätyttyä viedäkseen juutalaisen vaimonsa turvaan. Sierck lensi Sveitsin ja Hollannin kautta Yhdysvaltoihin ja nousi sittemmin maineeseen Hollywoodissa nimellä Douglas Sirk." —Guido Knopp, Hitlerin naiset ja Marlene, Gummerus, Jyväskylä, (2005), s. 324; Greenberg, "Edgar G. Ulmer", s. 185; Ulmer contributed substantially to the preproduction and direction of Hitler’s Madman (1943), although Douglas Sirk received sole directorial credit. —Vincent Brook, s. 245, v. 54; Ksm. Brook, s. 156, v. 27; Hitler's Madmanin muista juutalaisista syntyperää olevista tekijöistä ks. Gregory William Mank, "Horror Propaganda: Hitler's Madman", teoksessa, The Very Witching Time of Night: Dark Alleys of Classic Horror Cinema, McFarland, North Carolina, (2014), s. 2, 294, 297, 298, 299, 307; Henry Gonshak, Hollywood and the Holocaust, Rowman & Littlefield, London, (2015), s. 64.
[8] The 45-year-old Sirk is a perfect choice, for he has a vividly stark history with the Nazis: His first wife, Lydia Brinken, had denounced Sirk to Hitler, noting that Sirk’s second wife, actress Hilde Jary, was a Jew. Frau Brinken had also managed to arrange that Sirk would never see their son, Claus Detlef, who became a Hitler Youth and the major child star in German cinema. —Gregory William Mank, s. 299.
[9] Knopp, s. 324.
[10] Gonshak, s. 64.
[11] Mank, s. 294; Gonshak, s. 65; The episode, with its blasphemy, sadism and payoff cold-blooded murder, is still a shocker today, as it must have been for the original audiences. Indeed, upon the film's release, the Pennsylvania state censor will demand a cut: "Eliminate views showing Heydrich’s boots actually being dusted with sacred cloth." —Gregory William Mank, s. 310; MGM had gobbled up Hitler’s Madman for release and added finishing touches, including a censor defying sex episode that very nearly cost the film its release certificate. [...] Yes, this strange, passionate film, based on one of history's most shocking bloodbaths, plays like a sex and horror movie, and MGM virtually sells it as such. —Gregory William Mank, s. 294; Ksm. Mank, s. 303, 309-311; Katolilaista pappia näyttelee amerikanjuutalainen Al Shean (syntyjään Abraham Schönberg).
[12] Mank, s. 293, 305, 307.
[13] Vowing to portray Heydrich as despicably as possible, Carradine sees The Hangman [Hitler's Madman] as almost a sacred patriotic duty to the war effort. The 36-year-old actor had desperately wanted to fight and had tried to enlist in the Navy, but was rejected, reportedly due to his teeth. "What do you expect me to do?" he demanded. "Bite the Japs to death?". —Gregory William Mank, s. 301, v. 18; The former Heydrich is starring in a horror movie that will strike some then (and many today) as rabidly racist Nazi propaganda: Hitler had called the Negro "a half born ape," and in her Captive Wild Woman transformation, Acquanetta—before turning into an ape woman—turns black. —Gregory William Mank, s. 313; Playing Katy is raven-haired Vicky Lane, also a showgirl in Presenting Lily Mars. [...] From 1948 to 1950 she will be the wife of Tom Neal, star of Detour (1945), who will eventually go to prison for murdering his later wife. —Gregory William Mank, s. 318-319.
[14] Revenge of the Zombies oli aiheensa, juonensa ja mustien sivunäyttelijöidensä puolesta uusintaversio Jean Yarbrough'n niin ikään komediallisesta King of the Zombiesista (1941). Kummassakaan elokuvassa englantia tai saksaa puhuvia zombeja ja heidän isäntiään ei tunnisteta "natseiksi" tai edes "saksalaisiksi".
[15] As the Polish movie industries received Jewish émigrés, however, Hungary’s newly restrictive laws, implemented in 1938, prevented Jews—highly represented as filmmakers—from working. These included the industry’s three leading directors, István Székely [Székely István], Béla Gaál, and Viktor Gertler, as well as the popular comedian Gyula Kabos, whose character humor was understood as typically Jewish. —James Lewis Hoberman, Cinema, The YIVO Encyclopedia of Jews in Eastern Europe.
[16] Slane, A Not So Foreign Affair, s. 55-56; Women in Bondage was in fact originally titled Hitler's Women, an attempt to capitalize on its success. —Andrea Slane, A Not So Foreign Affair, s. 56.
[17] Fritz Langin juutalaisesta syntyperästä ks. Patrick McGilligan, Fritz Lang: The Nature of the Beast, University of Minnesota Press, Minneapolis, (2013), s. 10, 11, 170; Brook, s. 20, 61, 64; Prawer, s. 190, 205, 211; Jonathan Kirsch, The Short, Strange Life of Herschel Grynszpan, Liveright, New York, (2013), s. 21; Greenberg, "Fritz Lang", s. 183; Knopp, s. 298, 386; [Herbert J.] Biberman, [Fritz] Lang, [Fred] Zinneman, and [Jules] Dassin were of Jewish ancestry, while [Jean] Renoir had served in the propaganda film branch of the French army. —Christine Lokotsch Aube, s. 72, v. 57.
[18] Petley, s. 213; Picart ja Frank, s. 137.
[19] Hans Heinrich von Twardowskin juutalaisesta syntyperästä ks. Prawer, s. 213; As Heydrich, Twardowski enters sporting a monocle, fondling a riding crop, and swaying his hips, instantly giving an impression of perversion, screaming and shrieking his lines in German, leaning almost seductively back on a desk to pose luxuriantly under a giant portrait of Hitler. The role is virtually a cameo, but it powerfully resounds throughout the 135-minute film. —Gregory William Mank, s. 315; "Hans Heinrich von Twardowski nähtiin myös Hitler's Madmanissa ja John Carradinen oli alkujaan tarkoitus näytellä Reinhard Heydrichiä myös elokuvassa Pyövelitkin kuolevat." —Gregory William Mank, s. 313, v. 30; Vuoteen 1943 asti kivuliaimmat Gestapo-kuulustelut koettiin Italiassa Roberto Rosselinin sotatrilogian ensimmäisessä osassa Rooma - avoin kaupunki (1945). Natsi-ikonografian ja homoeroottisuuden yhteen linkitys koettiin vuonna 1964 homoseksuaalin Kenneth Angerin puolituntisessa lyhytelokuvassa Skorpioonin merkki. Kenneth Angerin homoseksuaalisuudesta ks. Vito Russo, The Celluloid Closet: Homosexuality in the Movies, Rev. ed., Harper & Row, New York, (1987), s. 97-98; Bill Landis ja Michelle Clifford, "Bitch Goddess of the Apollo: Ilsa, Queen of Pain", teoksessa, Sleazoid Express: A Mind-Twisting Tour Through the Grindhouse Cinema of Times Square, Fireside, New York, (2002), s. 50; […] In Scorpio Rising [Skorpioonin merkki], montage specifically "remakes" and "re-presents" heterosexist symbol systems in order to envision sustainable homosexual desire. —Aaron Kerner, Film and the Holocaust: New Perspectives on Dramas, Documentaries, and Experimental Films, Continuum, New York, (2011), s. 265, v. 11. Patrick S. Brennan, "Cutting through Narcissism: Queering Visibility in Scorpio Rising", Genders, Vol. 36, (2002), ei sivunumerointia; Homoseksuaalisuuteen yhdistettyä natsi-ikonografiaa nähdään myös amerikanjuutalaisten William Friedkinin ja Jerry Weintraubin elokuvassa Yön kuningas (1980).
[20] Edward Dmytrykin juutalaisesta syntyperästä ks. Frank L. Britton, Behind Communism, Criminal Politics Magazine, Cincinnati, (2003), s. 78-79, 93; Neal Gabler, An Empire of Their Own: How the Jews Invented Hollywood, WH Allen & Co., London, (1989), s. 334; Slane, A Not So Foreign Affair, s. 57-58; Edward Dmytrykistä ksm. Ilan Avisar, Screening the Holocaust: Cinema's Image of the Unimaginable, Indiana University Press, Bloomington, (1988), s. 109.
[21] Irving Reisin juutalaisesta syntyperästä ks. Greenberg, "Irving Reis", s. 184; Mank, s. 419, v. 35. Reportedly this film had its own share of off screen drama. Original director Irving Reis quit; the New York Times claimed he couldn’t tolerate stars Tim Holt and Bonita Granville. Edward Dmytryk, who replaced him, wrote in his memoir It’s a Hell of a Life But Not a Bad Living that Reis quit after an argument with the film’s producer, Edward “Doc” Golden.
[22] "Golden" on tyypillinen juutalainen sukunimi. David S. Zubatsky ja Irwin M. Berent, Sourcebook for Jewish Genealogies and Family Histories, Avotaynu, Teaneck, (1996), "Golden", s. 141; Heinrich W. Guggenheimer ja Eva H. Guggenheimer, Jewish Family Names and Their Origins: An Etymological Dictionary, Ktav, New York, (1992), "Golden", s. 287.
[23] Jack Hunter (toim.), Sex, Death, Swastikas: Nazi Exploitation SSinema, Creation Books, Clerkenwell, (2010), s. 54; Marcus Stiglegger, "A Brief History of Sadiconazista", Gestapo's Last Orgy, DVD, Intervision, USA, (2014), 0:02:00; Natsivirkailijat piiskasivat naisvankeja myös elokuvissa Naisia orjuudessa (1943), Vapauden risti (1943) ja Women in the Night (1948); But again, all of this [Lebensborn project exploitation] was prefigured in wartime Hollywood, namely in Hitler's Children [Hitlerin lapset] (1943) and Women in Bondage [Naisia orjuudessa] (1943). In the former, the Lebensborn centres are obliquely described as "rest homes" where the select "may meet and decide to share the experience that makes them worthy of the Führer", but the film does contain an absolutely key moment in the annals of Nazi sadism in the scene in which the heroine Anna is tied to a flagpole and flogged by the SS. Meanwhile in the latter, the members of the German Girls' League are told that: "Love doesn't matter in selecting your mate. Yours is the greatest destiny, to create the master race". And in the scene in which the girls, dressed only in sheets, prepare for an "examination for motherhood", are prefigured all the obligatory "medical inspection" scenes in the "Nazi sadism" cycle – except there, of course, the girls are completely naked. —Julian Petley, s. 221; Andrea Slane, "Sexy Nazis and Daddy's Girls: Fascism and Sexuality in Film and Video Since the 1970s", teoksessa, Bernd Hüppauf (toim.), War, Violence and the Modern Condition, Walter de Gruyter, Berlin, (1997), s. 151, v. 5; Slane, A Not So Foreign Affair, s. 56-58.
[24] "Stoloff" on tyypillinen juutalainen sukunimi. Guggenheimer ja Guggenheimer, "Stoloff", s. 748; Greenberg, "Stoloff", s. 195.
[25] "Jacobs" on tyypillinen juutalainen sukunimi. Zubatsky ja Berent, "Jacobs", s. 192; Guggenheimer ja Guggenheimer, "Jacobs", s. 362.
[26] Isoa puuvasaraa tiskinsä alla säilyttävä kylän baarimikko Simon Tewksbury (Frank Mayo) pitää yllään "Ku Klux Klan" -huppua, koska dynamiitti on räjäyttänyt hänen kasvonsa. Amerikanjuutalaisen Sam Katzmanin tuottamassa kauhuelokuvassa Black Dragons (1942) Dracula-hahmostaan tunnetun Bela Lugosin (syntyjään Béla Ferenc Dezso Blaskó) esittämä natsitohtori murhaa kollegoitaan mustan magian avulla. Amerikanjuutalaisen Lew Landersin (syntyjään Louis Friedlander) ohjaamassa kauhuelokuvassa The Return of the Vampire (1943) Lugosi esittää vampyyriä, joka herää henkiin natsien ilmapommitusten seurauksena. Vampyyriä avustaa myös ihmissusi. Lugosi oli kommunisti ja hänen isänsä oli pankkiiri. Harry M. Benshoffin mukaan Lugosin esittämän Armand Teslan vampyyri on homoseksuaali. Harry M. Benshoff, Monsters in the Closet: Homosexuality and the Horror Film, Manchester University Press, (1997), s. 86; Film scholar Rick Worland has investigated the use of horror films as war propaganda and showcased a very literal stereotype: the Nazi as demon. In Return of the Vampire (1943), Bela Lugosi plays a Romanian bloodsucker who awakens from his slumber after the Luftwaffe blows open his crypt. He terrorizes the British countryside during the German Blitz, kills a decorated RAF flyer, and is eventually destroyed by a resolute woman with anti-fascist convictions. Worland argues that the time of the vampire’s first demise in 1918 - hence the word “return” in the title - is a narrative choice to make the beast synonymous with defeated Germany after World War I, and that the undead count's Rumanian roots associate him with this minor Axis partner. [...] The linkage between Nazis and demons is even more prevalent in Black Dragons (1942). Here, the connection with Vampirism is made through the casting, as well as cinematography. Bela Lugosi, who played Count Dracula in the successful 1931 film, stars as a deadly Nazi doctor who sadistically murders his former associates. Lugosi "brought to Black Dragons a decade's accumulation of roles as mad scientists, sorcerers, and oily villains, performances never far from the persona of the Master Vampire." Moreover, the Nazi's menacing presence is emphasized by interspersed close-ups of Lugosi's hypnotic eyes, made famous by Dracula. [...] Horror movies like Black Dragons (1942) and Return of the Vampire (1943) actually took this role one step further when the Nazi virtually becomes a demonic fiend and dominates the narrative. —Christine Lokotsch Aube, s. 30, 66, v. 41-44; Ksm. Israel Drazin, Was Dracula Jewish as some people seem to claim?, The Times of Israel, (OCT 15, 2017, 3:48 PM).
[27] Benshoff, s. 85, 88, 65-66.
[28] American born noir Jewish directors, besides [Joseph L.] Lewis and [Anthony] Mann, include Jack Arnold, Jack Bernhard, William Castle, George Cukor, Jules Dassin, Felix Feist, Richard Fleischer, Sam Fuller, Michael Gordon, Phil Karlson, Stanley Kubrick, Mervyn LeRoy, Arthur Lubin, Joseph Mankiewicz, Sam Newfield (aka Sherman Scott and Peter Stewart), Irving Pichel, Abraham Polonsky, Mark Robson, Robert Rossen, Vincent Sherman, Don Siegel, Alfred Werker, Richard Whorf, Robert Wise, Franz Wysbar, and Alfred Zeisler. —Vincent Brook, s. 219; Myös Alfred Zeislerin vaimon Lien Deyersin isä Nathan Spanier oli juutalaista syntyperää.
[29] Prawer, s. 213; Wolfgang Zilzer oli naimisissa saksanjuutalaisen Lotte Palfi Andorin kanssa; “Casablanca,” then, has yiches (Jewish pedigree) to burn. It also has a cast that is composed largely of refugees from the Nazis: Paul Henreid, Conrad Veidt, Marcel Dalio, Peter Lorre, S.Z. Sakall, Madeleine LeBeau, Ludwig Stossel, Lotte Palfi Andor, Helmut Dantine, Ilka Gruning and Curt Bois. Of that group, at least five — Dalio, Lorre, Sakall, Stossel and Palfi Andor — were Jews. —George Robinson, FILM You Must Remember This:, The Jewish Week, (Thu, 09/06/2012).
[30] Petley, s. 214; Slane, A Not So Foreign Affair, s. 55.
[31] Mank, s. 297, v. 10; Gonshak, s. 80; Greenberg, "Fred Zinnemann", s. 186; Born in Vienna in 1907 to a prominent Jewish family, Zinnemann received a law degree from the University of Vienna before going to Paris in 1927 to study film and to Berlin in 1929 to start directing. —Vincent Brook, s. 206; [Herbert J.] Biberman, [Fritz] Lang, [Fred] Zinneman, and [Jules] Dassin were of Jewish ancestry, while [Jean] Renoir had served in the propaganda film branch of the French army. —Christine Lokotsch Aube, s. 72, v. 57.
[32] Hake, s. 37; Brook, s. 206-207, v. 40.
[33] Greenberg, "Edward L. Cahn", s. 182.
[34] Prawer, s. 212; Greenberg, "Curt Siodmak", s. 193.
[35] Encyclopaedia Judaica, 2nd ed., Vol. 1, Macmillan Reference USA, Michigan, (2007), s. 23; Greenberg, "Sam Katzman", s. 180.
[36] Antti Alanen ja Asko Alanen, Musta peili: Kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin, Suomen elokuva-arkisto, Helsinki, (1985), s. 209.
[37] Hake, s. 52; Ksm. Theda Bara (syntyjään Theodosia Goodman), Sylvia Sidney (syntyjään Sophia Kosow), Kirk Douglas (syntyjään Issur Danielovitch), Lee J. Cobb (syntyjään Leo Jacoby), Shelley Winters (syntyjään Shirley Schrift), Tony Curtis (syntyjään Bernard Schwartz), Danny Kaye (syntyjään David Kaminsky), Eddie Cantor (syntyjään Israel Iskowitz), Melvyn Douglas (syntyjään Melvyn Hesselberg), Paul Muni (syntyjään Meshilem Weisenfreund), Edward G. Robinson (syntyjään Emanuel Goldenberg), Lilli Palmer (syntyjään Lilli Peiser), Judy Holliday (syntyjään Judith Tuvim) ja Lauren Bacall (syntyjään Betty Perske). Hollywoodism: Jews, Movies and the American Dream, DVD, Seville Pictures | Warner Home Video, USA, (2006), 0:55:00; "Vasta perustettu Valtakunnanfilmikamari, johon jokaisen elokuvantekijän oli liityttävä, toimi yhtenä alistuskeinona ja sulki välittömästi 'ei-arjalaiset' taiteilijat ulkopuolelleen. Suuri exodus alkoi: käsikirjoittajat Billy Wilder, Walter Reisch ja Robert Liebmann, ohjaajat Fritz Lang, Wilhelm Dieterle ja Max Ophüls, säveltäjät Hanns Eisler ja Kurt Weill sekä näyttelijöistä esimerkiksi Asta Nielsen, Peter Lore [sic] ja Conrad Veidt jättivät jälkeensä huutavia aukkoja." —Guido Knopp, s. 298; Conrad Veidtistä ks. Alanen ja Alanen, s. 34-35; Paul Munista ks. Robert Gessner, Some of My Best Friends Are Jews, Farrah & Reinehart, New York, (1936), s. 275.
[38] Prawer, s. 211; Mank, s. 297, v. 10; Greenberg, "Robert Siodmak", s. 185.
[39] He [Arthur A. Jacobs] leaves behind his adored wife of 58 years, Paula; devoted son, Brian; sister, Edith (Sig) Schiff; brother, David (Shirley) Jacobs. He will also be missed by brother-in-law, Edward (Myrna) Ross. —Arthur A. Jacobs Obituary, Los Angeles Times, (Jan. 25, 2009).
[40] Hake, s. 75; McGilligan, s. 428; Sander L. Gilman ja Karen Remmler (toim.), Reemerging Jewish Culture in Germany: Life and Literature Since 1989, New York University Press, (1994), s. 37; The peacemaker was often Brauner's wife Maria, generally viewed as Brauner's chief ambassador—charming, also Polish, also Jewish and a survivor of the horrors of World War II. —Patrick McGilligan, s. 433.
[41] McGilligan, s. 428.
[42] Tom Weaver, Science Fiction Stars and Horror Heroes: Interviews with Actors, Directors, Producers and Writers of the 1940s through 1960s, McFarland, North Carolina, (2006), s. 170-171.
[43] In 1977 she moved to Los Angeles and was married to a writer, who committed suicide in 1983. —IMDb, Maria Perschy – Biography.
[44] Of her own films, Kolmannen valtakunnan ilotalo (1961) was the one she disliked the most. —IMDb, Marisa Mell – Biography.
[45] Avisar, s. 41; Sheila Whitaker, Obituaries: Gillo Pontecorvo, The Guardian, (Saturday 14 October 2006 00.04 BST).
[46] Hunter, s. 18.
[47] Gillo Pontecorvon kanssa käsikirjoituksesta vastasi vasemmistolainen spagettiwestern-tarinoitsija Franco Solinas (Avisar, s. 41, 164), joka käsikirjoitti myös kommunisti Joseph Loseyn natsielokuvan Varjojen vanki (1976).
[48] Gonshak, s. 119, 128; Avisar, s. 122-123; Greenberg, "Sidney Lumet", s. 184.
[49] Mikel J. Koven, "'The Film You Are About to See Is Based on Fact': Italian Nazi Sexploitation Cinema", teoksessa, Ernest Mathijs ja Xavier Mendik (toim.), Alternative Europe: Eurotrash and Exploitation Cinema Since 1945, Wallflower Press, London, (2004), s. 21-22; Pinaki Roy, "Incarcerated Fantasies: Women in Nazisploitation Films", teoksessa, Arvind M. Nawale, Shivani Vashist ja Pinaki Roy (toim.), Portrayal of Women in Media and Literature, Access, New Delhi, (2013), s. 26.
[50] Russo, s. 145, 339.
[51] Greenberg, "Rod Steiger", s. 190.
[52] "Rubinstein" on tyypillinen juutalainen sukunimi. Zubatsky ja Berent, "Rubinstein", s. 331-332; Guggenheimer ja Guggenheimer, "Rubinstein", s. 643.
[53] "Curtis" on tyypillinen juutalainen sukunimi. Zubatsky ja Berent, "Curtis", s. 82; Guggenheimer ja Guggenheimer, "Curtis", s. 174.
[54] [Erwin Drake] the son of Jewish immigrants from Eastern Europe — he had changed his surname from Druckman — Mr. Drake began composing music at 12. [...] Ervin Maurice Druckman was born in Manhattan on April 3, 1919. His father was a wholesale furniture dealer. His mother liked to sing, and he began writing songs for her. He grew up with two brothers who achieved a degree of renown. Milton Drake was a lyricist of "Mairzy Doats" and other popular songs in the 1940s, and Arnold Drake became a noted comic book illustrator. —Adam Bernstein, Ervin Drake, songwriter of "It Was a Very Good Year," dies at 95, The Washington Post, (January 15, 2015).
[55] Vuonna 2001 Shane M. Dallmann teki The Flesh Eatersista uusintaversion, joka on edelleen julkaisematta. John Szpunar, Xerox Ferox: The Wild World of the Horror Film Fanzine, Headpress, London, (2013), s. 570, 581-584.
[56] Hunter, s. 52; "Flesh Eater's Daughter", The Flesh Eaters, DVD, Retromedia, USA, (2005), 0:00:50.
[57] Birth of the Living Dead, DVD, First Run Features, USA, (2013), 1:07:00.
[58] Prawer, s. 213; Joan Tapper, Tempest Tossed to Hollywood: Classic Films, Jewish Directors, Hadassah Magazine, (December/January 2014).
[59] Samaan tapaan Robert Watson (syntyjään Knucher) esitti Adolf Hitleriä yhdeksän kertaa.
[60] Benshoff, s. 86.
[61] Benshoff, s. 116, v. 22.
[62] Sidney Warburg, The Financial Sources of National Socialism: Hitler’s Secret Backers, CPA, Oregon, (1999), s. 12, 29.
[63] Leo Lerman, The Grand Surprise: The Journals of Leo Lerman, Alfred A. Knopf, New York, (2007), s. 97, v. 35.
[64] Brook, s. 9, 177, 197; Greenberg, "Anatole Litvak", s. 181; Michelangelo Capua, Anatole Litvak: The Life and Films, McFarland, North Carolina, (2015), s. 3.
[65] Hake, s. 156, v. 54. It might be interesting to compare [Helmut] Berger's performance of Nazi sexual pathology in The Damned [Kadotetut] and Salon Kitty with that of Peter O'Toole as the sadistic general in Anatole Litvak’s The Night of the Generals [Kenraalien yö] (1967).
[66] Hake, s. 46.
[67] Tosielämän German-American Bundia johti naisriennoistaan tunnettu Fritz Kuhn, joka lopulta kavalsi järjestön rahat. "Kuhn" on tyypillinen juutalainen sukunimi. Zubatsky ja Berent, "Kuhn", s. 221; Guggenheimer ja Guggenheimer, ”Kuhn”, s. 439.
[68] Hake, s. 36; Avisar, s. 93; Tom Dewe Mathews, Censored - What They Didn't Allow You to See, and Why: The Story of Film Censorship in Britain, Chatto & Windus, London, (1994), s. 102; The German-American Bund, and to a lesser extent, the German Nazi government, were outraged by Confessions of a Nazi Spy. Hitler’s diplomats initiated a counter offensive that led to a ban of the film in 18 countries, while the Bund’s official newspaper published a rabid criticism of the "Jew-infested" production. The paper, Deutscher Weckruf und Beobachter, concluded that because members of the Bund and its security force were portrayed as brutal thugs - one American character actually exclaims "You guys are just a bunch on gangsters" - the movie resembled a gangster film "shot by Hollywood Hebrews." These accusations about the film's Jewish focus seem ironic, since despite the fact that many of the actors were previously persecuted emigres, Confessions of a Nazi Spy does not even hint at the pogrom of European Jews. —Christine Lokotsch Aube, s. 17, v. 21, 22.
[69] Kerner, s. 188-193; Picart ja Frank, s. 46, 155, v. 47; Pidempi 69 minuutin versio tunnetaan nimellä A Painful Remainder. Anette Insdorf, Indelible Shadows: Film and the Holocaust, 3rd ed., Cambridge University Press, (2003), s. 200, 364; John J. Michalczyk, Filming the End of the Holocaust: Allied Documentaries, Nuremberg and the Liberation of the Concentration Camps, Bloomsbury, London, (2014), s. 33.
[70] Knopp, s. 16, 298, 386; Kirsch, s. 21; Brook, s. 124-125, v. 6; Prawer, s. 115, 212; Greenberg, "Billy Wilder", s. 185.
[71] Kerner, s. 190; Picart ja Frank, s. 24, 156, v. 91; Mank, s. 297, v. 10; Flint Whitlock, The Beasts of Buchenwald: Karl & Ilse Koch, Human-Skin Lampshades, and the War-Crimes Trial of the Century, Cable Pub., Wisconsin, (2011), s. 198-199; Klaus Kinskin näkemys Billy Wilderistä ks. Klaus Kinski, All I Need Is Love, Random House, New York, (1988), s. 262-263; Klaus Kinski, Tarvitsen rakkautta, Kirjayhtymä, Helsinki, (1991), s. 414-415; Billy, as we know, had worked briefly as a taxi dancer, or nightclub gigolo, in his pre-screenwriting days in Berlin. [...] Billy Wilder was afraid his first wife Judith's communist ties might come back to haunt him [...] However painful Billy’s rejection of his brother may have been in Willy’s lifetime, it turned downright nasty after Willy’s death: a "fool" who "fell flat on his ass" and a "dull son of a bitch" were Billy’s standard put-downs of his brother in statements to interviewers (when he deigned to mention Willy at all). And of Willy’s films, besides the "one worse than the other" dismissal, Billy offered this somewhat contradictory but similarly abject appraisal: "I saw one. I didn't expect much, and it didn't let me down. It wasn't even bad, which is worse. He should have stuck with leather purses." Billy’s cavalier panning of Willy’s films out of hand and en masse, apparently on the basis of having seen only one, is both unwarranted and—except for what it says about sibling rivalry—irrelevant. [...] As for how he conceived of women’s roles for his films, Billy brazenly, as was his wont, took the standard misogynist line: they’re either virgins or whores. [...] Biographer Maurice Zolotow provides another explanation for Billy’s sexual cynicism. Based on information supplied from interviews with Billy, Zolotow concludes that Billy’s romantic disillusionment stemmed from a traumatic event he experienced as an eighteen-year-old in Vienna. Fresh out of high school and about to enter the university, Billy fell madly in love with a blond-haired, blue-eyed damsel named Ilse, whom he dreamed of marrying and moving with to the United States—until he discovered that she was a prostitute. The "unhealed wound of Ilse's seeming betrayal," Zolotow maintains, "drove him into making a career as a reporter and confirmed him in his cynical philosophy. He could not trust a woman." Whether one accepts Zolotow’s interpretation, which Billy himself protested (perhaps a little too much), one can hardly deny that Billy’s post-Ilse existence, and especially his cinematic characterizations, display to an inordinate degree "the dilemma of money/love/lust/money/sex/men/women." —Vincent Brook, s. 6, 128-129, 132-133.
[72] Kerner, s. 188, v. 28; Kerner, s. 307, v. 37; Picart ja Frank, s. 46; Insdorf, s. 200; Hitchcock was apparently well informed about the British war effort; he claims to have been good friends with Sidney Bernstein, a high official in the U.K. Ministry of Information [...] —Christine Lokotsch Aube, s. 70, v. 28, lainaa, Francois Truffaut, Mr. Hitchcock, Wie Haben Sie Das Gemacht?, Wilhelm Heyne, München, (1973), s. 152.
[73] Judith E. Doneson, The Holocaust in American Film, 2nd ed., Syracuse University Press, New York, (2002), s. 5.
[74] Patricia Erens, The Jew in American Cinema, Indiana University Press, Bloomington, (1984), s. 199, 392; Greenberg, "Sam Spiegel", s. 182.
[75] Gonshak, s. 323-324, v. 1; Greenberg, "Edward G. Robinson", s. 190; Gabler, s. 195, 301, 372; Edward G. Robinson (born Emanuel Goldenberg), paranoia’s relation to Jewishness in these texts is all but conspiratorial. An immigrant born in Romania to Yiddish-speaking parents, Robinson not only "looked" Jewish—diminutive, dark-complexioned, "Semitic"-featured—but as a cousin of the Yiddish stage actor turned Hollywood star Paul Muni (born Muni Weisenfreund), he was clearly identifiable as a Jew in the popular imaginary. This made congressman John Rankin's infamous "outing" of Robinson, along with other Jewish supporters of the Hollywood Ten, all the more redundant. As part of the HUAC’s investigation of the Ten in 1947, the notoriously racist Rankin listed Robinson's and other Jewish actors' stage names, followed by their real (i.e., Jewish) names, thereby implying, via their "hidden" identities, an insidious link between Jews and Communists. —Vincent Brook, s. 95-96, v. 64; Edward G. Robinsonin poika Manny kuoli kolmekymppisenä alkoholismiin. Brook, s. 247.
[76] Gonshak, s. 79.
[77] Prawer, s. 212; Christian Rogowski (toim.), The Many Faces of Weimar Cinema: Rediscovering Germany's Filmic Legacy, Camden House, New York, (2010), s. 6.
[78] Ken tästä käy sisältää 1970-luvun tulevalle natsieksploitaatiolle tyypillisen inkvisitiomaisen kidutusjakson. Amerikanjuutalaisen apulaisprofessorin Ilan Avisarin mukaan natsielokuvat, kuten Rajakatu Varsovassa (1948), Ken tästä käy (1948) ja Kapo - keskitysleirin vartija (1960) sisältävät sosiaalipropagandaa. Avisar, s. 46; Wanda Jakubowskan vuoden 1964 elokuva The End of Our World (1964) on Ken tästä käy -elokuvan jatko-osa.
[79] Even beyond using the film as a template a number of documentaries have made use of The Last Stage [Ken tästä käy], including Night and Fog [Yö ja usva], which incorporates some of the footage as if it were archival material. —Aaron Kerner, s. 69, v. 29. At least two other documentaries have employed footage from The Last Stage: Leo Hurwitz’s 1956 film The Museum of Fury [sic], and Allan Holzman’s 1996 Survivors of the Holocaust; Avisar, s. 37-38; Ksm. Kerner, s. 237.
[80] Jared Cook, Nazisploitation and the Problem of Violence in Quentin Tarantino's Inglourious Basterds, teesi, Brigham Young University, Provo, (2011), s. 8-9, 10, lainaa, Amit Pinchevski ja Roy Brand, "Holocaust Perversions: The Stalags Pulp Fiction and the Eichmann Trial", Critical Studies in Media Communication, Vol. 24, No. 5, (2007), s. 388-390.
[81] David F. Friedmanin juutalaisista syntyperästä ks. Greenberg, "David F. Friedman", s. 178; Hunter, s. 25-26; Steve Fentone, AntiCristo: The Bible of Nasty Nun Sinema & Culture, FAB Press, Guildford, (2000), s. 19; The producer was legendary (Jewish) exploitation film pioneer: Dave Friedman, here going under the Teutonic pseudonym "Herman Traeger." Friedman had, five years earlier, produced Love Camp 7 [Erikoisleiri no 7]. —Christopher Bickel, Sex, Sadism & Swastikas: Psycho '70s Nazi Sexploitation Cinema Cycle, Dangerous Minds, (04.20.2015 11:10 am); "[David F.] Friedman tuotti sen elokuvan [Erikoisleiri no 7] ja uskoakseni olen oikeassa sanoessani, että Friedman oli juutalainen mies, joten hän teki näitä elokuvia, joten on vaikea edes sanoa mistä aloittaa [natsieksploitaatiogenren käsittely] [...] Luullakseni Ilsan tuotti juutalainen mies David Friedman." —John Martin, "Fascism on a Thread – The Strange Story of Nazisploitation Cinema", The Beast in Heat, Blu-ray, Severin Films, USA, (2019), 0:12:00, 0:23:00; Calum Waddell, "Wolf at the Door!", DVD World, (2006), s. 55:
Calum Waddell: Tiedätkö mistä syystä David Friedman käytti piilonimeä? Juutalaisuutensako takia?Don Edmonds: Tiedätkös, luulen että sinun pitää kysyä sitä Davidilta ja kaikista seurauksista. Hänellä oli rahaongelmia yhden tyypin kanssa... häntä ei kiinnostanut. Kyllä, hän on juutalainen, mutta mikä oli syvällinen tarkoitus ottaa nimi pois, en todellakaan tiedä. [...] Se on hänen asiansa ja sen tulisi olla hänen tanssinsa. En haluaisi vastata siihen kysymykseen hänen puolestaan, koska en todellakaan osaa.
[82] Hunter, s. 25-26; Mitch Tuchman, "The Ilsa Bliz", Oui, #8, (August, 1977), s. 53.
[83] David F. Friedman, A Youth in Babylon: Confessions of a Trash-Film King, Prometheus Books, New York, (1990), s. 128-129, 315, 318; James Elliot Singer, Riccardo Morrocchi ja Stefano Piselli, Bizarre Sinema! Sexploitation Filmmakers: Masters of the Nudie-Cutie, Ghoulie, Roughie and Kinkie, Glittering Images, Firenze, (1995), s. 55.
[84] Brian E. Crim, "She Wolves: The Monstrous Women of Nazisploitation Cinema", teoksessa, Karen A. Ritzenhoff ja Catriona McAvoy (toim.), Selling Sex on Screen: From Weimar Cinema to Zombie Porn, Rowman & Littlefield, Lanham, (2015), s. 97; Erikoisleiri no 7 -elokuvan ohjanneen Lee Frostin Musta Gestapo -elokuvan käsikirjoittaja oli amerikanjuutalainen Ronald Goldman.
[85] Landis ja Clifford, s. 218; Cathal Tohill, "Video Nazis!", The Dark Side: The Magazine of the Macabre and Fantastic, Stray Cat, Plymouth, (April, 1993), s. 6; David F. Friedmanin käsikirjoittama ja tuottama Erotiikkaa Afrikassa (1970) sisältää apinapuvussa piilottelevan natsisotarikollisen.
[86] André Linkin juutalaisesta syntyperästä ks. John Dunning, You're Not Dead Until You're Forgotten: A Memoir, McGill-Queen's University Press, Montreal, (2014), s. 50; David L. Pike, Canadian Cinema Since the 1980s: At the Heart of the World, University of Toronto Press, (2012), s. 40; Chris Rodley (toim.), Cronenberg on Cronenberg, Rev. ed., Faber and Faber, London, (1997), s. 36.
[87] Dunning, s. 91.
[88] Dunning, s. 114; Ksm. Dunning, s. 115-116.
[89] Friedman, s. 13, 247; Daniel H. Magilow, Kristin T. Vander Lugt ja Elizabeth Bridges (toim.), Nazisploitation! The Nazi Image in Low-Brow Cinema and Culture, Continuum, New York, (2012), s. 10, v. 20; John McCarty (toim.), "David F. Friedman", teoksessa, The Sleaze Merchants: Adventures in Exploitation Filmmaking, St. Martin’s Griffin, New York, (1995), s. 55; John McCarty, "The Midwife of Mutilation", Fangoria, #104, Starlog Communications International, New York, (July, 1991), s. 57; Kerner, s. 300, v. 14, lainaa, McCarty, The Sleaze Merchants, s. 55; Army Signal Corpseista ksm. Night Will Fall, DVD, BFI, UK, (2014).
[90] Insdorf, s. 201-202.
[91] Imaginary Witness: Hollywood and the Holocaust, DVD, Koch Lorber Films, USA, (2009), 0:28:00.
[92] Kerner, s. 299, v. 26. George Stevens was personally acquainted with the Holocaust; working as a cameraman he shot concentration camps; Gonshak, s. 92; Ksm. Picart ja Frank, s. 23-25.
[93] Toista maailmansotaa kuvanneista Hollywood-ohjaajista ks. Five Came Back, K1, Netflix, Suomi, (2017); Mark Harris, Five Came Back: A Story of Hollywood and the Second World War, Canongate Books, Edinburgh, (2014).
[94] Kenneth Turan ja Stephen F. Zito, Sinema: American Pornographic Films and the People Who Make Them, Praeger, New York, (1974), s. 42.
[95] Magilow, Vander Lugt ja Bridges, s. 11, v. 22. Eric Schaefer, Bold! Daring! Shockin! True! A History of Exploitation Films, 1919-1959, Duke University Press, Durham, (1999), s. 86-88; Magilow, Vander Lugt ja Bridges, s. 11, v. 23. Friedman, s. 93; Friedman, s. 93, 96-97, 98-99.
[96] Hunter, s. 24.
[97] Darrin Venticinque ja Tristan Thompson, The Ilsa Chronicles, Midnight Media, Huntingdon, (2000), s. 4; Rikke Schubart, "A Pure Dominatrix: Ilsa, She-Wolf of the SS", teoksessa, Super Bitches and Action Babes: The Female Hero in Popular Cinema, 1970-2006, McFarland, North Carolina, (2007), s. 71; David Kerekes ja David Slater, See No Evil: Banned Films and Video Controversy, Headpress, Manchester, (2000), s. 397, v. 271.
[98] David F. Friedman vaihtoi nimensä alkutekstitykseen väitetysti taloudellisista syistä, eikä peitelläkseen juutalaista syntyperäänsä. Magilow, Vander Lugt ja Bridges, s. 215, v. 3.
[99] DVD-julkaisija Anchor Bayn vuoden 2000 Ilsa - SS:n naarassusi DVD:n kommenttiraidalla David F. Friedman vaikuttaa vaivautuneelta ja pyrkii selittelemään itsensä ulos ilomielin 25 vuotta aikaisemmin tuottamastaan elokuvasta. Kommenttiraidalla Friedmania ei tunnisteta "juutalaiseksi", jonka seurauksena moderaattori-humoristi Martin Lewisin hänelle esittämät kysymykset eivät tavoita kokonaiskuvaa. Friedman väittää ottaneensa nimensä pois elokuvasta kanadalaisten rahoittajien kanssa syntyneiden erimielisyyksien seurauksena. Käytännössä Friedman syyttää elokuvasta kaikkia muita paitsi itseään ja nolosti kiertää Lewisin mielenkiintoisimmat kysymykset.
[100] Herschell Gordon Lewis was born on June 15, 1926, in Pittsburgh. His father, Emmanuel, died when he was 6, and his mother, the former Geraldine Waldman, took him to Chicago. —William Grimes, Herschell Gordon Lewis, a Pioneer of Gore Cinema, Dies at 90, The New York Times, (SEPT. 27, 2016); The production manager James Dennett, who began his lengthy career working for Lewis, recalled in The Godfather of Gore how Lewis punched out the head of the Chicago stagehands' union for calling him a "Jew bastard." —Aimee Levitt, Chicago’s “Godfather of Gore” Herschell Gordon Lewis, 90, Forward, (October 8, 2016).
[101] Friedman, s. 328; Hunter, s. 73; Jack Hunter puhuu vuodesta 1964, mutta oletetusti hän tarkoittaa vuotta 1963; Tohill, s. 5; David Flint (toim.), Sheer Filth! Bizarre Cinema, Weird Literature, Strange Music, Extreme Art, FAB Press, Godalming, (2014), s. 12; Paolo Zelati, "Birth of the Beast", SS Hell Camp, DVD, Exploitation Digital, USA, (2003); Schlock! The Secret History of American Movies, DVD, Pathfinder, USA, (2001), 0:55:00.
[102] "Gore-elokuvan" määritelmästä ks. Raimo Kinisjärvi ja Matti Lukkarila (toim.), Kun hirviöt heräävät: Kauhu ja taide, Kaleva, Oulu, (1986), s. 70.
[103] Harto Hänninen ja Marko Latvanen, Verikekkerit: Kauhun käsikirja, Toinen uudistettu painos, Otava, Helsinki, (1996), s. 369; John Martinin mukaan Blood Feastin sijasta ensimmäisen gore-elokuvan kunnia kuuluu Mario Bavan mustavalkoiselle Paholaisen naamio (1960). John Martin, Seduction of the Gullible: The Truth Behind the Video Nasty Scandal, Stray Cat, Liskeard, (2007), s. 103; Tuottaja David F. Friedmanin ohella Blood Feast ja Erikoisleiri no 7 linkittyvät toisiinsa myös temaattisesti alkutekstitysjaksojen osalta, jotka on toteutettu samaan tapaan pursottamalla verihurmetta kuva-alalle.
[104] McCarty, The Sleaze Merchants, s. 57; McCarty, Fangoria, s. 57; Flint, Sheer Filth!, s. 12; Mike Quarles, Down and Dirty: Hollywood's Exploitation Filmmakers and Their Movies, McFarland, North Carolina, (1993), s. 168; The first drive-in theater opened in New Jersey in 1933; the first one in the Chicago area opened in 1941 in Morton Grove. Drive-ins grew in popularity in the post-World War II period. Among local owners were Stan Kohlberg, Marks and Rosenfeld, Arthur Schoenstadt, Bene Stein and Meyer Stern. Stan Kohlberg was one of the most innovative of the local operators. —Sidney Sorkin, "Reel Men: Chicago’s Jewish Movie Exhibitors", Chicago Jewish History, Chicago Jewish Historical Society, Vol. 25, No. 4, (Year-End 2001), s. 7; Oletetusti myös David F. Friedmanin ja Herschell Gordon Lewisin tiet erkanivat rahariitojen jälkeen. Quarles, s. 170.
[105] Friedman, s. 347; McCarty, The Sleaze Merchants, s. 62; Quarles, s. 170; Ksm. Friedman, s. 348.
[106] David Desser ja Lester D. Friedman, American Jewish Filmmakers, 2nd ed., University of Illinois Press, (2003), s. 32.
[107] Hunter, s. 72, v. 1; "Russ Meyerin elokuvissa esiintyy lähes poikkeuksetta natseja. En tiedä johtuuko se Meyerin omista sotakokemuksista." —Jouni Hokkanen, "Ilsa - Fräulein SS", teoksessa, Jouni Hokkanen ja Nalle Virolainen, Roskaelokuvat, Johnny Kniga, Helsinki, (2011), s. 60; Esim. Up! (1976), jossa Hitler-karikatyyri "Adolf Schwartz" vastaanottaa linnansa tyrmässä suu- ja anaaliseksiä mieheltä, jonka jälkeen piraija kastroi Schwartzin.
[108] McCarty, The Sleaze Merchants, s. 55; Singer, Morrocchi ja Piselli, s. 28; Robin Bougie, Graphic Thrills: American XXX Movie Posters 1970 to 1985, FAB Press, Godalming, (2014), s. 5; Hokkanen ja Virolainen, s. 151; Russ Meyer, David F. Friedman ja Harry H. Novak olivat myös pornograafisen elokuvan pioneereja. Landis ja Clifford, s. 111; David Flint, Babylon Blue: An Illustrated History of Adult Cinema, Creation Books, London, (1999), s. 25, 61; Flint, Sheer Filth!, s. 17, 23; Singer, Morrocchi ja Piselli, s. 58, 98; Quarles, s. 154, 173; Friedman kirjoitti myös pornograafisia novelleja amerikanjuutalaiselle Reuben Sturmanille, joka työskenteli Gambino-mafiaperheelle. 1960-luvun lopulla Sturman oli Yhdysvaltain suurin pornografian levittäjä. Flint, Babylon Blue, s. 28-29, 88, 93, v. 5.
[109] Landis ja Clifford, s. 111; Hunter, s. 26; Ksm. Vivian Vale ja Andrea Juno, RE/Search #10: Incredibly Strange Films, RE/Search Pub., San Francisco, (1987), s. 108; Turan ja Zito, s. 45; Szpunar, s. 80.
[110] Fred Olen Ray väittää, että Hitler's Wild Women -tuotanto olisi alkanut jo 1960-luvulla. Fred Olen Ray, The New Poverty Row: Independent Filmmakers as Distributors, McFarland, North Carolina, (1991), s. 101.
[111] Davide Pulici, EroSSvastika: il genere nazi all’italiana e le sue origini, Nocturno, (2 Giugno 2015); Charles P. Mitchell, The Hitler Filmography: Worldwide Feature Film and Television Miniseries Portrayals, 1940 through 2000, McFarland, North Carolina, (2002), s. 145; Dennis Fischer, Science Fiction Film Directors, 1895-1998, Vol. 1, McFarland, North Carolina, (2000), s. 299; Ray, kuva sivulla 101; "[...] [Saatanakompleksi] on ehkä kaikista epäpätevin ja tyhmin natsi-sci-fi-elokuva sitten David Bradleyn hirveän They Saved Hitler's Brain (1968)." —Dennis Fischer, s. 299.
[112] [Max] Rosenberg lived in London from 1955 until 1981, but ended his days in Hollywood. "I had a flat in Curzon street, Mayfair, above the Mirabelle restaurant," he recalled. "In those days, it was the finest restaurant in town. Nothing but the best for a Jewish-American horror movie producer..." [...] Rosenberg's wife of 57 years, Isabel Weinstein, a kindergarten teacher, died in 1991. —Christopher Reed, Obituary: Max Rosenberg, The Guardian, (Tue 22 Jun 2004 12.37 BST).
[113] Greenberg, ”Milton Subotsky”, s. 182.
[114] Greenberg, "John Schlesinger", s. 185; Sue Harper ja Justin Smith, British Film Culture in the 1970s: The Boundaries of Pleasure, Edinburgh University Press, (2012), s. 129; David B. Green, This Day in Jewish History “Midnight Cowboy” Director John Schlesinger Is Born, Haaretz, (Feb 16, 2014 8:00).
[115] Maratoonarin elokuvaversiosta poistetusta homoseksuaalisuhteesta ks. Russo, s. 226, 336.
[116] Gonshak, s. 15, 157-158.
[117] Leonardo Bianchi, Sesso, sangue e nazi: ’nazisploitation’, il genere più infame del cinema italiano, Vice, (Mar 29 2017, 7:00am); Mikäli naiviisti oletetaan, että kaikki "etnisinä italialaisina" tai "ei-juutalaisina" pidetyt sadiconazista-elokuvien ohjaajat, käsikirjoittajat, tuottajat ja näyttelijät eivät olleet juutalaista syntyperää, jää italianjuutalaisten vaikutus Italian sadiconazista-elokuviin vähäiseksi. Italian vuosien 1969-1975 protonatsieksploitaatioelokuviin juutalaista syntyperää olleet henkilöt ovat vaikuttaneet ainakin seuraavasti: Kadotettujen toinen tuottaja oli Alfred Levy. Yöportieerin Yhdysvaltain levityksestä vastasi Joseph E. Levine, jonka nimi esiintyy alkuteksteissä ensimmäisenä. Fasistin käsikirjoitus tuotettiin italianjuutalaisen kommunistin Alberto Moravian novellista. Moravia oli naimisissa italianjuutalaisen Elsa Moranten kanssa. Greenberg, "Alberto Moravia", s. 137; Patrizia Acobas, Elsa Morante, 1912-1985, Jewish Women's Archive; Klaus Kinskin näkemys Alberto Moraviasta ks. Kinski, Tarvitsen rakkautta, s. 481-483; Italian vuosien 1976-1978 sadiconazista-elokuvien puolella Salon Kittyn lavastajana toimi saksanjuutalainen Ken Adam, Polttouhrien koston naispääosaa näytteli sukunimensä perusteella juutalaista syntyperää ollut Susanna Levi ja cameota ranskanjuutalainen Tina Aumont. Kuoleman komendantin naisleirin ohjannut Rino Di Silvestro oli mahdollisesti juutalaista syntyperää. "Silvestro" on tyypillinen sisilianjuutalainen sukunimi.
[118] Carlos Aguilar, Stefano Piselli ja Riccardo Morrocchi, Bizarre Sinema! Jess Franco: El sexo del horror, Glittering Images, Firenze, (1999), s. 30; Stefano Piselli ja Riccardo Morrocchi (toim.), Bizarre Sinema! Cultish Shocking Horrors: (Sur)realism, Sadism and Eroticism, 1950s-1960s, Glittering Images, Firenze, (2002), s. 162; Eräs Marius Leseurin aikaisempi luottonäyttelijätär oli paronitar Nadine de Rothschild.
[119] Natsi-Elsa (Marius käsikirjoittaja ja tuottaja), Hitlerin pikajuna (Marius tuottaja), Helga, She Wolf of Spilberg (Marius ja Daniel tuottajina), Nathalie, Fugitive from Hell (Marius tuottaja) ja SS Nazi Convoy (Marius käsikirjoittaja). Helga, She Wolf of Spilberg ja Nathalie, Fugitive from Hell -käsikirjoittajat sekä SS Nazi Convoy -tuottajat eivät ole tiedossa, joten on mahdollista, että näissäkin Lesoeurit olivat tarinan ja rahoituksen takana.
[120] Amit Pinchevski ja Roy Brand, "Holocaust Perversions: The Stalags Pulp Fiction and the Eichmann Trial", Critical Studies in Media Communication, Vol. 24, No. 5, (2007).
[121] Ka-tzetnik 135633 [Yehiel Feiner], House of Dolls, Simon and Schuster, New York, (1955).
[122] Men’s-kioskilehtien amerikanjuutalaiset kustantajat olivat B. R. “Bud” Ampolsk, Bernie Garfinkel, Martin Goodman, Bruce Jay Friedman ja Maurice Rosenfeld; Adam Parfrey (toim.), It's a Man's World: Men's Adventure Magazines, The Postwar Pulps, Exp. ed., Feral House, Port Townsend, (2015); Greenberg, "Bruce Jay Friedman", s. 130.
