Vuotta ennen "elokuvahistorian ensimmäistä värillistä gore-elokuvaa" Blood Feastia (1963) valmistunut, mutta julkaisun vasta vuonna 1964 saanut The Flesh Eaters oli "elokuvahistorian ensimmäinen mustavalkoinen gore-elokuva".
Aikansa verisimpiä erikoistehosteita sisältänyt kauhuelokuva kertoi natsi-Saksan tiedemiesten alkujaan kehittämistä lihansyöjäorganismeista, joita nykyajassa hullu professori (Martin Kosleck) kylvi aution saaren vesistöön.
The Flesh Eaters[1] sisälsi myös ohjaajan versiosta poistetun tutkimuslaitos-kohtauksen, jossa natsit syöttivät alastomia naisvankeja uima-altaassa oleville lihansyöjille.[2]
George A. Romero aikoi nimetä ensimmäisen zombielokuvansa Night of the Flesh Eatersiksi, mutta The Flesh Eatersin nimen samankaltaisuudesta huolestuneet levittäjät painostivat Romeron muuttamaan nimen muotoon Night of the Living Dead (1968).[3]
Natsiprofessoria The Flesh Eatersissa näyttelevä saksanjuutalainen Martin Kosleck (syntyjään Nicolaie Yoshkin)[4] oli Hollywoodin aktiivisin natsihomo-seksuaali-karikatyyrihahmojen tulkitsija. Uransa aikana Kosleck näytteli propagandaministeri Joseph Goebbelsiä viisi kertaa, kuten myös erilaisia Wehrmachtin, SS:n ja keskitysleirien virkailijoita.[5]
Elokuvissa natsismin ja homoseksuaalisuuden linkkejä kuvastaa ehkä parhaiten luonnenäyttelijä Martin Kosleckin ura. Jälkikäteen tarkasteltuna Kosleckin roolit näyttävät jakautuneen natsien, entenkin Goebbels Confessions of a Nazi Spy (1939), Hitler & kumpp. (1944) ja Hitler (1962), sekä poikkeavuutta vivahtaviin ulkopuolisiin hahmoihin elokuvissa, kuten Paholaisen syleily (1940), The Mummy's Curse (1944), The Spider (1945) ja The Frozen Ghost (1946). Kosleck tulisi esittämään hulluja tiedemiehiä pitkälle seuraaville vuosikymmenille elokuvissa, kuten The Flesh Eaters (1964) ja Agent for H.A.R.M. (1966). Kosleckin näyttämöpersoona oli hieman naismainen ja hänen saksalainen aksentti vihjasi salaiseen seksuaaliseen rappioon, joka oli voimalla koodattu moniin elokuviin homoseksuaaliseksi.[6] —Harry M. Benshoff
Martin Kosleck oli naimisissa saksanjuutalaisen Eleonora von Mendelssohnin kanssa,[7] jonka isä oli Adolf Hitlerin valtaannousua rahoittaneen Mendelssohn & Co. -investointipankin Robert von Mendelssohn.[8]
Eleonora von Mendelssohnin läheinen amerikanjuutalainen homoystävä Leo Lerman väitti, että von Mendelssohnin vuoden 1951 hämäräperäisen kuoleman aikaan Kosleckilla olisi ollut homorakastaja.
Von Mendelssohnin kuolema raportoitiin itsemurhaksi, vaikka hänet löydettiin asunnostaan tyyny naamalla ja kylpymatto oli kastettuna eetteriin. Lermanin mukaan Kosleck ja hänen homoseksuaalikumppani olivat asunnossa kuoleman aikaan.[9]
Vahvojen aksenttiensa seurauksena Saksan, Itävallan, Tšekin, Unkarin ja Puolan uudet saapujat roolitettiin lähes yksinoikeudella natseiksi. Conrad Veidt, Fritz Kortner, Albert Bassermann, Paul Henreid, Peter Lorre ja Francis Lederer näyttäytyivät usein päärooleissa, kun taas enemmän kliseiset sivuroolit varattiin Sig Rumanille, Wolfgang Zilzerille, Reinhold Schünzelille, Martin Kosleckille, Hans Heinrich von Twardowskille ja muille. Osa näyttelijöistä oli liian häpeissään tullakseen listatuiksi alkuteksteihin tai muistelmissaan kirjoittivat väheksyvästi kammoksumistaan "aksenttirooleistaan". Mutta kaikissa tapauksissa rakentava jännite karikatyyrin ja ilmehdinnän välillä, etenkin juutalaisten näyttelijöiden esiintymisissä, aikaansai "tyypillisen" natsin ulkomuodon, jota ehkä parhaiten kuvaa teatteritutkija Katrin Siegin termi "poliittinen ristiin pukeutuminen". Sellaisten esiintymisten takana oleva traaginen ironia on hyväksytty kirjoittaja Walter Slezakin ansioksi lasketussa paljastavassa anekdootissa, että jos 200 vuoden päästä historian opiskelijat kysyvät opettajiltaan "minkälaisilta natsit näyttivät?", he saattaisivat kääntyä aikakauden Hollywood-elokuviin ainoastaan kohdatakseen lähes täysin juutalaisen ryhmän.[10] —Sabine Hake
_________________________
[1] Vuonna 2001 Shane M. Dallmann teki The Flesh Eatersista uusintaversion, joka on edelleen julkaisematta. John Szpunar, Xerox Ferox: The Wild World of the Horror Film Fanzine, Headpress, London, (2013), s. 570, 581-584.
[2] Jack Hunter (toim.), Sex, Death, Swastikas: Nazi Exploitation SSinema, Creation Books, Clerkenwell, (2010), s. 52; "Flesh Eater's Daughter", The Flesh Eaters, DVD, Retromedia, USA, (2005), 0:00:50.
[3] Birth of the Living Dead, DVD, First Run Features, USA, (2013), 1:07:00.
[4] S. S. Prawer, Between Two Worlds: The Jewish Presence in German and Austrian Film, 1910-1933, Berghahn Books, New York, (2007), s. 213; Joan Tapper, Tempest Tossed to Hollywood: Classic Films, Jewish Directors, Hadassah Magazine, (December/January 2014).
[5] Samaan tapaan Robert Watson (syntyjään Knucher) esitti Adolf Hitleriä yhdeksän kertaa.
[6] Harry M. Benshoff, Monsters in the Closet: Homosexuality and the Horror Film, Manchester University Press, (1997), s. 86.
[7] Benshoff, s. 116, v. 22.
[8] Sidney Warburg, The Financial Sources of National Socialism: Hitler’s Secret Backers, CPA Book Pub., Oregon, (1999), s. 12, 29.
[9] Leo Lerman, The Grand Surprise: The Journals of Leo Lerman, Alfred A. Knopf, New York, (2007), s. 97, v. 35.
[10] Sabine Hake, Screen Nazis: Cinema, History, and Democracy, The University of Wisconsin Press, (2012), s. 52; Ksm. Theda Bara (syntyjään Theodosia Goodman), Sylvia Sidney (syntyjään Sophia Kosow), Kirk Douglas (syntyjään Issur Danielovitch), Lee J. Cobb (syntyjään Leo Jacoby), Shelley Winters (syntyjään Shirley Schrift), Tony Curtis (syntyjään Bernard Schwartz), Danny Kaye (syntyjään David Kaminsky), Eddie Cantor (syntyjään Israel Iskowitz), Melvyn Douglas (syntyjään Melvyn Hesselberg), Paul Muni (syntyjään Meshilem Weisenfreund), Edward G. Robinson (syntyjään Emanuel Goldenberg), Lilli Palmer (syntyjään Lilli Peiser), Judy Holliday (syntyjään Judith Tuvim) ja Lauren Bacall (syntyjään Betty Perske). Hollywoodism: Jews, Movies and the American Dream, DVD, Seville Pictures | Warner Home Video, USA, (2006), 0:55:00; "Vasta perustettu Valtakunnan-filmikamari, johon jokaisen elokuvantekijän oli liityttävä, toimi yhtenä alistuskeinona ja sulki välittömästi 'ei-arjalaiset' taiteilijat ulkopuolelleen. Suuri exodus alkoi: käsikirjoittajat Billy Wilder, Walter Reisch ja Robert Liebmann, ohjaajat Fritz Lang, Wilhelm Dieterle ja Max Ophüls, säveltäjät Hanns Eisler ja Kurt Weill sekä näyttelijöistä esimerkiksi Asta Nielsen, Peter Lore [sic] ja Conrad Veidt jättivät jälkeensä huutavia aukkoja." —Guido Knopp, Hitlerin naiset ja Marlene, Gummerus, Jyväskylä, (2005), s. 298; Conrad Veidtistä ks. Antti Alanen ja Asko Alanen, Musta peili: Kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin, Suomen elokuva-arkisto, Helsinki, (1985), s. 34-35; Paul Munista ks. Robert Gessner, Some of My Best Friends Are Jews, Farrah & Reinehart, New York, (1936), s. 275.
