26.9.19

Natsi-Saksa #18 - Paul Ogorzow, 1912-1941

Nekrofiili Bruno Lüdken (1909-1944) ja pedofiili Adolf Seefeldtin (1870-1936)[1] ohella kolmas ja kuuluisin[2] Saksassa natsiaikakaudella toiminut sarjamurhaaja oli Berliinin rautateiden "S-Bahn-murhaajana"[3] tunnettu SA-ryhmänjohtaja Paul Ogorzow.[4] Ogorzow murhasi ainakin kahdeksan naista vuosien 1940-1941 välisenä aikana.[5]

Natsipuolueeseen vuonna 1931 liittynyt Ogorzow työskenteli Berliinin rautateillä ja matkusti työunivormuun pukeutuneena yöjunissa, joiden vaunuissa hän hakkasi naisuhrejaan erilaisilla rautaputkilla. Taltuttamisen jälkeen hän heitti uhrit ulos liikkuvasta junasta.

Sota-ajan kaupunkipommitusten seurauksena pimennetyissä junavaunuissa matkustavia naisia oli runsaasti, sillä heidän miehensä olivat sotimassa rintamilla.[6]

Ogorzowin toimia helpotti myös se, että sota-ajan uutisia sensuroitiin laajasti. Sotamoraalin säilyttämiseksi aktiivisesta sarjamurhaajasta ei kerrottu julkisuuteen. Täten viranomaiset eivät voineet avoimesti kerätä johtolankoja tai varoittaa öisin junalla matkustavia kansalaisia.[7]

Kiihottuminen kansanryhmää vastaan

Vaikka äpäränä Marie Sagalle syntynyt Ogorzow[8] tunnetaan nykyään "S-Bahn-junamurhaajana", suoritti hän ainakin kolme murhaa ja neljä murhanyritystä rautatien läheisyydessä sijainneella puistoalueella, jossa hän öisin vaani pusikoissa yksin kulkevia naisia.

Ogorzow ei aloittanut raiskaajana tai murhaajana, aluksi hänelle riitti naisten säikyttely. Ogorzow odotti puistoalueella, että uhri käveli hänen kohdalleen, jolloin hän sokaisi naisen taskulampulla.[9] Tämän rutiinin käydessä tylsäksi, Ogorzow alkoi yhdistellä sokaisuun hävyttömien rivouksien huutelua.[10] Kun Ogorzow ei enää näistä toimista saanut riittävää kiihoketta, hän liitti edellä mainittuihin toimiin vilauttelun.[11] Seuraavaksi Ogorzow alkoi käydä naisiin käsiksi ja löi heitä.[12] Lopuksi Ogorzowille kelpasi ainoastaan uhrien raiskaaminen ja tappaminen.
Hänen monien seksuaalisten hyökkäysten aikana Ogorzow ei näyttänyt välittävän yhtään siitä oliko uhri elossa, kuolemaisillaan tai hiljattain menehtynyt.[13] —Scott Andrew Selby
Ogorzow käytti hyökkäyksissään aluksi ainoastaan käsiään, joilla hän yritti hakata ja kuristaa uhrit tajuttomiksi. Kun tämä ei tuonut toivottuja tuloksia alkoi Ogorzow puukottaa uhreja veitsellä. Uhrit kuitenkin pääsivät silti useasti karkaamaan,[14] kuten 25-vuotias Gertrud Nieswandt, joka onnistui pakenemaan vaikka Ogorzow oli puukottanut häntä kaulaan ja sukupuolielimiin.[15] Lopulta kokeilujen jälkeen toimivimmiksi osoittautuivat lyijyinen puhelinkaapeli ja betonirauta, joilla hän sai usein tyrmättyä tai tapettua uhrinsa yhdellä lyönnillä.[16]

Samaan aikaan kun Ogorzow petti vaimoaan ja lastensa äitiä Gertrude Ziegelmannia[17] useaan otteeseen, sen lisäksi että hän raiskasi ja murhasi puistoalueella, asunnoissa ja junissa muita naisia, oli hän äärimmäisen mustasukkainen vaimolleen ja ilman syytä syytti häntä uskottomuudesta. Ogorzow pahoinpiteli vaimoaan epäilyjensä tähden ja useasti hiippaili kotiin saadakseen hänet kiinni pettämästä siinä kuitenkaan koskaan onnistumatta.[18]

Lainsäädäntö valtakunnan tuholaisia vastaan

Vaaniessaan uhreja rautatieasemien liepeillä Ogorzow käytti hyväkseen liittoutuneiden kaupunkipommitusten seurauksena pidettyjä pimennyksiä ja teon jälkeen pakeni paikalta pimeyden turvin.

Ogorzowia ei huolettanut se, että pimennysten aikaan suoritetuista rikoksista langetettiin kovempia tuomioita.

Vuoden 1939 lokakuussa kolme 17-21 -vuotiasta poikaa varasti pimennyksen aikana 150 markkaa kaupan naisvirkailijalta kolkkaamalla hänet. Mikäli he olisivat tehneet saman rikoksen päiväsaikaan, olisivat he saaneet muutaman kuukauden vankeutta. Koska pimennysrikoslaki Volksschändlingverordnung "Lainsäädäntö valtakunnan tuholaisia vastaan" oli äärimmäinen, eikä tehnyt eroa iän perusteella, koko kolmikko menetti päänsä giljotiinissa.[19]

17. tammikuuta 1941 giljotiiniin päätyi myös Paul Mathes, joka oli pimennyksen aikana varastanut suuren määrän hiiliä.[20] Samoin kävi 18-vuotiaalle miehelle, joka marraskuussa 1939 oli pimennyksen aikaan varastanut naiselta kukkaron.[21]

Gerda Ditter

1. lokakuuta 1940 Paul Ogorzow suoritti elämänsä ensimmäisen murhan. Työpäivän aikana Ogorzow huomasi juna-asemalla, kuinka 20-vuotias kahden lapsen äiti Gerda Ditter seisoskeli odottamassa junaa. Ogorzow meni hänen luokseen ja kysyi voisiko hän joskus tulla hänen luokse kylään. Ditterin mies oli sodassa, joten hän vastasi myöntävästi ja kertoi Ogorzowille osoitteensa.

Kolmea päivää myöhemmin Ogorzow lähti yöllä käymään Ditterin luona. Ditter päästi Ogorzowin sisään ja he jäivät keittiöön juttelemaan, kunnes äkillisesti Ogorzow alkoi kuristaa Ditteriä molemmilla käsillään. Hetkeä myöhemmin Ogorzow vapautti toisen käden, otti taskustaan veitsen ja puukotti sillä kuolettavasti Ditteriä niskaan.

Gerda Ditterin murha osui Ditterin elämän kaoottiselle ajanjaksolle, jonka seurauksena hänen lapsensa oltiin ottamassa huostaan. Ditterin murhaa seuranneena päivänä sosiaalityöntekijä Konrad Braun saapui Ditterin kotiin tarkoituksenaan toimittaa hänen lapset orpokotiin. Braun löysi keittiöstä rojukasan päälle pystyasentoon kuolleen Ditterin. Kunnossa olleet lapset olivat olohuoneessa, neljäkuinen Helga vauvasängyssä ja puolitoistavuotias Wolfgang vaunuissa.[22]

Gerda Kargoll

20. syyskuuta 1940 Ogorzow matkusti illalla S-Bahnilla etsiessään seuraavaa uhriaan, joka tulisi olemaan hänen ensimmäinen kohde junassa.

Junalla kotiin matkannut Gerda Kargoll oli nauttinut alkoholia, nukahtanut ja herätessään huomasi matkustaneensa pysäkkinsä ohi. Hän jäi pois seuraavalla asemalla ja hyppäsi seuraavaan junaan, joka suuntasi takaisin päin. 

Kargoll oli hätääntynyt, koska hän oli matkustanut lippunsa kattaman vyöhykkeen ohi. Täten Kargoll pelkäsi lipuntarkastajaa, joka voisi sakottaa häntä.

Rautatietyöntekijän univormuun pukeutunut Ogorzow huomasi ahdistuneen Kargollin ja tiedusteli mikä oli hätänä. Kargoll selitti Ogorzowille tilanteen, joka rauhoitteli Kargollia ja vakuutti, ettei hänellä olisi hätää matkustaessaan Ogorzowin seurassa. Ogorzow myös kutsui kolmannen luokan lipun omanneen Kargollin kanssaan toisen luokan vaunuun, johon Kargoll suostui mielellään.


1940-luvun natsi-Saksassa käytössä ollut S-Bahn-juna.

Kargoll nukahti jälleen ja hereille havahduttuaan hän tiedusteli Ogorzowilta mikä asema oli seuraava, joka ei kuitenkaan vielä ollut hänen pysäkkinsä. Junan lähtiessä asemalta jälleen liikkeelle, Ogorzow huomasi, ettei vaunussa ollut hänen ja Kargollin lisäksi muita. Kyseisellä linjalla asemien välillä kesti ainoastaan kolmesta viiteen minuuttiin, joten Ogorzowille tuli kiire.

Ogorzow päätti iskeä ja alkoi kuristaa Kargollia molemmilla käsillään. Kargoll kuitenkin kamppaili vastaan yllättävän sitkeästi. Kargoll kykeni viimeisillä voimillaan pakenemaan vaunujen välissä olevien liukuovien luokse, joiden kohdalla hän menetti tajuntansa ja rojahti lattialle.

Ogorzow luuli Kargollin kuolleen, vaikka hän oli ainoastaan pyörtynyt. Kamppailun seurauksena Ogorzow ei kerennyt enää raiskata häntä, ainoastaan hipelöidä nopeasti hänen sukupuolielimiä ja ennen seuraavaa asemaa heittää hänet ulos liikkuvasta junasta.[23]

Kargollin lentäessä junasta kävi hänellä erikoislaatuinen tuuri, sillä hän ei laskeutunut kiviseen soraan vaan hiekkakasan päälle, joka oli jostain syystä jäänyt radan varteen. Herättyään Kargoll kertoi viranomaisille mitä oli tapahtunut, mutta hän ei muistanut mitään kuristamisen ja junaradan vierestä heräämisen väliseltä ajalta.

Viranomaiset kirjasivat Kargollin tarinan huijauksena tai humalapäissään tapahtuneena onnettomuutena, jossa hän oli pimeässä pudonnut junasta ja keksi fantastisen tarinan peittääkseen oman roolinsa vammojensa aiheutukseen.[24]


S-Bahn-junan toisen luokan vaunu, jossa pimennysolosuhteet on rekonstruoitu.

Johanna Voigt

Uhrien määrän kasvaessa viranomaiset lopulta tajusivat, että junissa kulkee sarjamurhaaja. Murhatutkimuksia johtanut Wilhelm Lüdtke päätti yrittää hämätä Ogorzowia pukemalla poliisimiehiä naisiksi ja lähetti heidät syöteiksi juniin. Punaiseen huulipunaan ja polviin asti ulottuneisiin saappaisiin sonnustautuneet miehet yrittivät huiveilla peittää aataminomenoitaan.[25]
Tähän aikaan otettu kuva näyttää ryhmän näitä poliiseja pukeutuneena naisiksi. He näyttivät naurettavilta.[26] [...] Naisiksi pukeutuneet miesagentit olivat epätavallinen tapahtuma natsi-Saksassa, jossa valtio vainosi homoseksuaaleja.[27] —Scott Andrew Selby
Tammikuussa 1941 propagandaministeri Joseph Goebbels järjesti yksinään matkustavien naisten seuralaisiksi rautatietyöntekijöiden univormuihin pukeutuneita saattajia. Ainoastaan puolueen jäsenet ja SA-miehet kelpasivat Goebbelsin mielestä tehtävään, joten puolueen varhainen jäsen ja SA-ryhmänjohtaja Paul Ogorzow liittyi vapaaehtoisena saattajaksi.

Koska saattajaohjelman jäseniä seurattiin tarkoin, Ogorzow ei voinut hyödyntää tilannetta uusien uhrien saamiseksi. Hän kuitenkin pystyi saamaan itselleen luotettavan henkilön maineen, sai murhatutkimuksista sisäpiiritietoa ja varmuudenvuoksi kantoi rautatankoa hihassaan.[28]
Ogorzowille saattoi tuntua oudolta olla mukana ohjelmassa, jonka tarkoitus oli suojella naisia häneltä itseltään.[29] —Scott Andrew Selby

S-Bahn-murhaaja Paul Ogorzowin uhri Hedwig Ebauer tammikuussa 1941.

11. helmikuuta 1941 Ogorzowin saattovuoro päättyi ja hän odotteli Rummelsburgin asemalla junaa. Raskaana ollut 39-vuotias Johanna Voigt tuli univormuun pukeutuneen Ogorzowin luokse ja kysyi voisiko Ogorzow saattaa häntä junamatkan ajan seuraavalle Karlshorstin asemalle. Voigt oli spontaanisti tullut Ogorzowin luokse, eikä hän kuulunut viralliseen saatto-ohjelmaan. Myöhemmin Voigt sikiöineen löytyivät kuolleina radan varrelta.[30]

Frieda Koziol

3. heinäkuuta 1941 Ogorzow lähti töistä ja meni tapaamaan naista, jonka kanssa hänellä oli suhde. Nainen, jonka mies oli sodassa, ei kuitenkaan ollut kotona, joten turhautunut Ogorzow suuntasi junalla Rummelsburgin asemalle.

Asemalla hän lähti seuraamaan yksin kulkenutta 35-vuotiasta Frieda Koziolia. Syrjäiselle paikalle saavuttuaan Ogorzow hakkasi rautatangolla Koziolia niin kauan, että hänen kallo halkesi. Sitten Ogorzow repi hänen vaatteensa ja raiskasi hänet.[31]

Viranomaiset löysivät Koziolin murhapaikalta selkeitä kengän jälkiä, joiden he olettivat kuuluvan murhaajalle. Kyseinen henkilö oli ollu polvillaan ruumiin vieressä ja lähtenyt sitten juoksemaan. Laajojen ja resursseja vieneiden tutkimusten jälkeen selvisi, että kengän jäljet kuuluivat tuomitulle seksirikolliselle W. Heimannille, joka pimennysten aikana tirkisteli naisia. Ogorzowin poistuttua Heimann oli sattunut Koziolin ruumiin luokse, kurkistellut aikansa ja poistunut paikalta.[32]

Päämies

Ogorzowin lähtölaskenta alkoi noin viikko Frieda Koziolin murhan jälkeen. S-Bahnin työntekijä oli ilmoittanut viranomaisille, kuinka hän oli nähnyt Ogorzowin kiipeävän junaradan aidan yli ja samalla kesken vuoron hylännyt työpisteensä. Ogorzowia kuulustellessaan viranomaiset lähettivät hänen univormunsa laboratorioon tutkittavaksi.[33]
Erikoisen raskauttava tai vastenmielinen yksityiskohta oli se, että suuri määrä verta löytyi hänen housujen haarovälin ja etenkin vetoketjun kohdalta.[34]                —Scott Andrew Selby
Viranomaiset kyselivät Ogorzowilta puistoalueella tapahtuneista pelotteluista ja lopulta Ogorzow myönsi säikytelleensä, huudelleensa ja tarttuneensa naisiin, mutta kiisti syytökset raiskauksista ja murhista.

Päivällä viranomaiset veivät Ogorzowin puistoalueelle ja vaativat, että hän osoittaa paikat, joissa hän oli pelotellut naisia. Ogorzow oli kuitenkin tehnyt puistoalueella niin paljon rikoksia, ettei hän enää muistanut tarkalleen mitä hän oli tehnyt missäkin. Päivänpäätteeksi Ogorzow oli näyttänyt viranomaisille neljä paikkaa, joissa hän oli tehnyt pikkurikoksia ja vahingossa kaksi paikkaa, joissa hän oli yrittänyt murhata uhrinsa.[35]

Murhatutkimuksia johtanut tuleva CIA-agentti Wilhelm Lüdtke[36] tarvitsi enää tunnustuksen, joten hän laittoi pimeään kuulusteluhuoneeseen yhdellä lampulla valaistun tarjottimen, jossa oli viiden Ogorzowin uhrin pääkallot. Pian Ogorzow romahti ja rukoili Lüdtkea auttamaan häntä.[37]

Kirjallisessa tunnustuksessa Ogorzow yritti saada lievemmän tuomion syyttämällä ensimmäisestä tippurihoidostaan juutalaista tohtoria Wilhelm Schwarzbachia,
Muutama vuosi sitten harrastin seksiä stripparin kanssa ja sitten menin juutalaiselle tohtorille. Juutalainen joka tiesi, että olen puolueen jäsen, on natsien vihassaan hoitanut väärin tippuriani. Seuraukset vaikuttivat mielentilaani. Haluaisin, että tätä harkitaan tuomiossa. Siitä syystä minä en ole vastuussa teoistani. Tämän lisäksi pyydän, että pidätte mielessä, että olen puolueen jäsen.[38] —Paul Ogorzow
Ogorzowin oman tunnustuksen mukaan hän oli saanut tippurin kolme kertaa. Tartunnat olivat tapahtuneet hänen naimisissa olon aikana, mutta muiden kuin hänen vaimonsa kanssa.

Ensimmäisen kerran Ogorzow oli saanut tippurin Berliinissä vuonna 1934. Seuraavan kerran Puolassa vuonna 1940. Kolmas kerta tapahtui natsien miehittämässä Pariisissa vuonna 1940.

Viranomaiset huomioivat, että vaikka Ogorzow oli Puolassa ja Ranskassa vain muutamia viikkoja, oli hän silti kerennyt pettämään vaimoaan ja saamaan seksuaalisen taudin.[39]

Ogorzow kirjoitti myöhemmin lisäyksen tunnustukseensa, jossa hän yritti lieventävänä asianhaarana vedota siihen, ettei hänen ollut tarkoitus tappaa uhrejaan - ainoastaan kolkata ja raiskata heidät,
Haluaisin lisätä, että en ole hakannut yhtäkään naista mielisairaassa tilassani (kuten on jo kirjattu pöytäkirjaan) lyijyvaijerilla ja raudalla tarkoituksena tappaa, vaan seksuaalisen kanssakäymisen tähden.[40] —Paul Ogorzow
Tuomiossaan oikeus alleviivasi Ogorzowin "erittäin vahvaa sukupuoliviettiä", tippuritartuntoja ja, että hän "masturboi liian paljon", joskaan ei juridisesti määritellyt montaa kertaa tämä tarkoitti.

Oikeus huomioi myös, kuinka Ogorzow aloitti säikyttelijänä ja rivouksien huutelijana, josta hän siirtyi vilauttelijaksi ja pahoinpitelijäksi - sekä raiskaajaksi ja lopulta murhaajaksi. Oikeus myös viittasi Ogorzowin tunnustuksen kohtaan, jossa hän sanoi kerran saaneen siemensyöksyn heittäessään uhria junasta.[41]

Ogorzowin vaimo Gertrude Ziegelmann yritti anoa oikeudelta armoa miehelleen sillä perusteella, että mustasukkaisuudestaan ja kotiväkivallastaan huolimatta Ogorzow kohteli häntä ja heidän yhteisiä lapsia hyvin.[42]

Oikeutta ei kuitenkaan kiinnostanut Ziegelmannin anelut tai se, että Ogorzow oli puolueen jäsen, SA-ryhmänjohtaja ja että hän syytti teoistaan juutalaista lääkäriä. Natsipäätuomari julisti, että Ogorzow oli "ihmisen muodossa oleva peto".[43]

Paul Ogorzow tuomittiin kuolemaan kahdeksasta murhasta ja kuudesta murhan yrityksestä. 26. kesäkuuta 1941 Ogorzow teloitettiin giljotiinilla.[44] Tavan mukaisesti teloituksen jälkeen Ogorzowin vaimolle lähetettiin lasku toimenpiteestä, sillä giljotiinin terä oli kulunut Ogorzowin pään katkaisun yhteydessä.[45]
Nyt sodan aikana meillä on pimennys. Naistyöläiset edustavat suurinta osaa työvoimasta. [...] Mainitakseni yhden esimerkin: [pimennystappaja] sai monet naiset pelkäämään, että jotain saattaisi sattua heille heidän lähtiessä tehtaista öisin. Siinä on jotain hirviömäistä: mies taistelee etulinjassa samaan aikaan kun nainen ei uskalla mennä kotiin![46] —Adolf Hitler
________________________

[1] William McCartney, Olfaction and Odours: An osphrésiological essay, Springer-Verlag, New York, (1968), s. 73.

[2] Scott Andrew Selby, A Serial Killer in Nazi Berlin: The Chilling True Story of the S-Bahn Murderer, Berkley Books, New York, (2014), s. 4, 227, 246.

[3] S-Bahn "Stadtbahn"-nimen historiasta ks. Selby, s. 50-51.

[4] Paul Ogorzowista ks. Scott Andrew Selby, A Serial Killer in Nazi Berlin: The Chilling True Story of the S-Bahn Murderer, Berkley Books, New York, (2014); Scott Andrew Selbystä ks. Selby, s. 263.

[5] Todellisuudessa uhreja oli enemmän. Selby, s. 27.

[6] Selby, s. 7, 90-91.

[7] Selby, s. 108, 123, 124, 125-127, 139-140, 174.

[8] Selby, s. 30.

[9] Selby, s. 8.

[10] Selby, s. 9.

[11] Selby, s. 242.

[12] Selby, s. 10.

[13] Selby, s. 104.

[14] Selby, s. 12-13.

[15] Selby, s. 24.

[16] Selby, s. 17, 98, 102.

[17] Selby, s. 28.

[18] Selby, s. 29.

[19] Selby, s. 45-46.

[20] Selby, s. 62.

[21] Selby, s. 229, 230.

[22] Selby, s. 67-71, 75.

[23] Selby, s. 96, 97, 135.

[24] Selby, s. 53-62.

[25] Selby, s. 164-165.

[26] Selby, s. 164.

[27] Selby, s. 165.

[28] Selby, s. 177-180.

[29] Selby, s. 178.

[30] Selby, s. 180-181.

[31] Selby, s. 195-197.

[32] Selby, s. 200-206.

[33] Selby, s. 207-208, 213-214.

[34] Selby, s. 214.

[35] Selby, s. 217-218.

[36] Selby, s. 254-256.

[37] Selby, s. 221-222.

[38] Selby, s. 232.

[39] Selby, s. 29, 232.

[40] Selby, s. 234-235.

[41] Selby, s. 241-242.

[42] Selby, s. 239.

[43] Selby, s. 244.

[44] Selby, s. xiii, xxi, 226, 238, 244; Giljotiinista ja edeltäneestä kirveestä teloitusvälineenä ks. Selby, s. 246-248.

[45] Selby, s. 248.

[46] Selby, s. 122-123.